Elämääni eniten ikinä mullistanut asia tapahtui siis maaliskuussa, tarkalleen ottaen 16.3. klo 17.49, silloin putkahti maailmaan tyttäremme "Riitu", useamman päivän aktiivisen odottelun jälkeen. Odotteluahan tosin oli kestänyt jo se perinteinen 9 kuukautta, mutta ihan loppuvaiheessa Riitu päätti tuoda odotukseen hieman jännitystä mukaan. Lapsivedet menivät sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, sairaalaan mentiin maanantai-iltana, omat supistukset laantuivat joten seurasi 3 satsia oksitosiinia kahtena päivänä. Eikä meinannut tapahtua mitään. Liekö sitten keisarinleikkauksen uhka saanut typyyn vauhtia, kun keskiviikkona viimeisellä hetkellä synnytys alkoi edistyä ja olikin sitten vajaassa kolmessa tunnissa ohi. Kiireellinen epiduraali ehdittiin laittaa (onneksi!), ponnistusvaihe kesti noin 50 minuuttia, josta tosin osa aikaa oli odottelua, että supistukset jälleen voimistuisi. Itse synnytys sujui hyvin, ei jäänyt traumoja vaikka käyhän se kipeää, totta kai se käy! Mutta sille kivulle on syynsä. Enemmän ahdisti se päivien pituinen odottelu kun sitä kipua nimenomaan toivoin jo tulevaksi ja synnytyksen kunnolla alkavaksi. Siellä sairaalassa maatessa/kulkiessa kyllä ehti käydä kaikenlaiset tunneskaalat läpi. Onneksi Aatu pystyi olemaan vierellä kaikki ne päivät, muuten tuskin olisin jaksanut tsempata.
Vihdoin ja viimein siis saatiin nyyti syliin, ja siinä köllöteltiin ihmetyksen vallassa. Ensimmäinen yö lapsen kanssa oli kyllä ikimuistoinen. Siinä se nyt on. Mitä minä teen? Onpa se pieni. Onpa se kaunis! Mitä minä osaan? Miten minä osaan? Jestas sentään. Mulla on laps. Tuossa se on. Hengittäähän se? Lapsivesien menosta huolimatta supertyttömme ei saanut minkäänlaista tulehdusta, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään hätää niinä viimeisinä odottelupäivinä, vaikka vedet olivatkin menneet. Synnytyksen yhteydessä kyllä tultiin huomaamaan, että napanuora oli kahdesti kaulan ympärillä (pituutta napanuoralla metri), mutta onneksi löysästi niin siitäkään ei aiheutunut isompaa vaaraa. Kokoahan hällä oli maailmaan tullessaan 52 cm sekä 3910 g. Eli pitkä tytönhuikale. :) Syntymän hetkellä muuten musiikkina raikasi Jukka Pojan versio Juha Tapion kappaleesta Mitä silmät ei nää, mikä oli ihan sopiva eikä vain siksi, että tykkään molemmista artisteista. Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää, jossakin kaipaus hellittää, ehkä tänään, ehkä tänään, joku löytää taivaan... Humaus niinkuin tuulispää, jostain saapuu yllättä!
Kotiin päästiin perjantai-iltana. Minulla oli jo sairaalassa tunne, että niinköhän imettäessä maitoa tarpeeksi tulee, etenkin kun tytön paino oli laskusuuntainen. Onneksi neuvolaterkan kotikäynti oli heti maanantaina jolloin huomattiinkin, että paino oli laskenut entisestään, vaikka viikonloppuna olin imettänyt päivät ja yöt. Tyttö ei kuitenkaan ollut itkenyt nälkää, eikä muutenkaan ollut vaikuttanut tyytymättömältä. Päätettiin sitten aloittaa lisämaidon antaminen silloin maanantaina, ja kun ensimmäisen kerran illalla annettiin pullosta maitoa ja näin, miten ahnaasti tyttö söi, en kokenut niinkään pettymystä imetyksen epäonnistumisen vuoksi, vaan ihan silkkaa raivoa itseäni kohtaan. Lapsenihan on nähnyt nälkää! Siitä lähtien ollaan menty osittaisimetyksellä, mikä on osoittautunut vallan toimivaksi systeemiksi meille. Isäkin pääsee osalliseksi syöttämiseen, eikä vauva ole kiinni minussa _ihan_ koko ajan. Sitä alun jatkuvaa "pesimis"syöttämistä ei kestänyt pää eikä lonkat. Edelleen tyttö on rinnalla pitkin päivää, joko ennen pullosyömistä tai sen jälkeen. Suurin satsi äidinmaitoa tuntuu menevän aamusyötöillä. Ja hyvin on kompensoitu alun painonputoamista, pituutta tulee hyvin myös (jo rakenneultrassa olka- ja reisiluu olivat sen verran pitkiä, että hoitaja mittaili niitä useampaan kertaan). Eli potra tyttö on, hyvin kasvaa ja vahvistuu. Ihanasti isänsä näköinen päästä varpaisiin, mutta äitinsä posket. :D
Riitu on alusta asti ollut ihanan rauhallinen lapsi, isompia vatsavaivojakaan ei ole ollut. Mutta vanhemmuuden multihuipentuma, eli kakkaseuranta on tuttua - milloin tulee, miten tulee, millaista tulee. :D Mutta vaikka luonnetta alkaa pikkuhiljaa typylillä tulla esiin, edellen hän on hyväntuulinen - kunhan vain sitä ruokaa on riittävästi. Yöt ovat sujuneet suhteellisen helposti myös, alkuun hän heräsi syömään kahdesti, ja nykyisin hän nukkua hujuttelee yöt heräten syömään 5-6 korvilla, ja nukkuu sen jälkeen vielä muutaman tunnin. Eli pahempaa uupumusta en ole joutunut kokemaan. Luonnollisesti hoidin yösyöttämiset itse kun kuitenkin imetän, vaikka Aatu olikin sitä mieltä alkuun että minulla olisi pitänyt herättää hänetkin joka kerta. :) Hän on ollut muutenkin upeasti mukana kaikessa Riitun hoidossa, vaikka se ei hänen kotimaassaan Nigeriassa välttämättä kovin yleistä olekaan. Ovatpa jo viettäneet muutaman päivän keskenäänkin, kun mamma kävi Juhannustöissä, eikä ollut ongelmia. :)
Vanhemmaksi, äidiksi, tulo on ollut huikeaa. En oikein ennalta osannut arvioida, miten tulisin reagoimaan, miltä se tulisi tuntumaan, lapsen saaminen siis. Lasten saaminen on sellainen asia, jonka suhteen minulla ei koskaan ollut mitään päämäärää. Vauvakuumetta minulla ei koskaan ole ollut, vaikka eri-ikäisten lasten kanssa olenkin tekemisissä ollut koko ikäni, ja toiminut myös lapsenlikkana. Lukioikäisenä tuumasin, että varmaan adoptoin sitten joskus. Jo silloin nimittäin ajattelin, että ylipainoni tulisi tavalla tai toisella haittaamaan lasten saamista. Niin kuvittelin siihen saakka, kunnes tulin raskaaksi. Olin itse asiassa hämmästynyt, miten nopeasti tulinkaan raskaaksi. Oli upeaa huomata, että vartaloni ja elimistöni kykeni tuomaan lapsen tähän maailmaan, etenkin kun olin koko ajan ajatellut ja valmistautunut siihen, että niin ei tulisi käymään (pessimisti ei pety). Raskausaikakin oli vieläpä suhteellisen vaivatonta. Tämä on varmaankin jokin luonnon kiero keino tuottaa lisää lapsukaisia maailmaan (uutta putkeen vaan?) - mutta en tietenkään kuvittele, että raskaus ja vauva-aika on aina silkkaa ihanuutta ja pelkkää ruusunpunaa. Mutta nuorimman siskoni sanoin, olen ihan hurahtanut äitiyteen. :) Ja rinnalla on yhtä hurahtanut iskä. <3 Se kaikennielevä rakkaus mutta myös huoli ja huono omatunto... Raastavan mahtavaa. Sanoin äidilleni, että avioliiton ja vanhemmuuden myötä ymmärrän häntä nyt jotenkin paremmin. Mutta palataan kuulema asiaan 15 vuoden päästä. :D
 |
| Tippuu, tippuu, oksitosiini tippuu... Ja supistaa, supistaa van mittään ei tapahu. |
Vihdoin ja viimein siis saatiin nyyti syliin, ja siinä köllöteltiin ihmetyksen vallassa. Ensimmäinen yö lapsen kanssa oli kyllä ikimuistoinen. Siinä se nyt on. Mitä minä teen? Onpa se pieni. Onpa se kaunis! Mitä minä osaan? Miten minä osaan? Jestas sentään. Mulla on laps. Tuossa se on. Hengittäähän se? Lapsivesien menosta huolimatta supertyttömme ei saanut minkäänlaista tulehdusta, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään hätää niinä viimeisinä odottelupäivinä, vaikka vedet olivatkin menneet. Synnytyksen yhteydessä kyllä tultiin huomaamaan, että napanuora oli kahdesti kaulan ympärillä (pituutta napanuoralla metri), mutta onneksi löysästi niin siitäkään ei aiheutunut isompaa vaaraa. Kokoahan hällä oli maailmaan tullessaan 52 cm sekä 3910 g. Eli pitkä tytönhuikale. :) Syntymän hetkellä muuten musiikkina raikasi Jukka Pojan versio Juha Tapion kappaleesta Mitä silmät ei nää, mikä oli ihan sopiva eikä vain siksi, että tykkään molemmista artisteista. Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää, jossakin kaipaus hellittää, ehkä tänään, ehkä tänään, joku löytää taivaan... Humaus niinkuin tuulispää, jostain saapuu yllättä!
Kotiin päästiin perjantai-iltana. Minulla oli jo sairaalassa tunne, että niinköhän imettäessä maitoa tarpeeksi tulee, etenkin kun tytön paino oli laskusuuntainen. Onneksi neuvolaterkan kotikäynti oli heti maanantaina jolloin huomattiinkin, että paino oli laskenut entisestään, vaikka viikonloppuna olin imettänyt päivät ja yöt. Tyttö ei kuitenkaan ollut itkenyt nälkää, eikä muutenkaan ollut vaikuttanut tyytymättömältä. Päätettiin sitten aloittaa lisämaidon antaminen silloin maanantaina, ja kun ensimmäisen kerran illalla annettiin pullosta maitoa ja näin, miten ahnaasti tyttö söi, en kokenut niinkään pettymystä imetyksen epäonnistumisen vuoksi, vaan ihan silkkaa raivoa itseäni kohtaan. Lapsenihan on nähnyt nälkää! Siitä lähtien ollaan menty osittaisimetyksellä, mikä on osoittautunut vallan toimivaksi systeemiksi meille. Isäkin pääsee osalliseksi syöttämiseen, eikä vauva ole kiinni minussa _ihan_ koko ajan. Sitä alun jatkuvaa "pesimis"syöttämistä ei kestänyt pää eikä lonkat. Edelleen tyttö on rinnalla pitkin päivää, joko ennen pullosyömistä tai sen jälkeen. Suurin satsi äidinmaitoa tuntuu menevän aamusyötöillä. Ja hyvin on kompensoitu alun painonputoamista, pituutta tulee hyvin myös (jo rakenneultrassa olka- ja reisiluu olivat sen verran pitkiä, että hoitaja mittaili niitä useampaan kertaan). Eli potra tyttö on, hyvin kasvaa ja vahvistuu. Ihanasti isänsä näköinen päästä varpaisiin, mutta äitinsä posket. :D
Riitu on alusta asti ollut ihanan rauhallinen lapsi, isompia vatsavaivojakaan ei ole ollut. Mutta vanhemmuuden multihuipentuma, eli kakkaseuranta on tuttua - milloin tulee, miten tulee, millaista tulee. :D Mutta vaikka luonnetta alkaa pikkuhiljaa typylillä tulla esiin, edellen hän on hyväntuulinen - kunhan vain sitä ruokaa on riittävästi. Yöt ovat sujuneet suhteellisen helposti myös, alkuun hän heräsi syömään kahdesti, ja nykyisin hän nukkua hujuttelee yöt heräten syömään 5-6 korvilla, ja nukkuu sen jälkeen vielä muutaman tunnin. Eli pahempaa uupumusta en ole joutunut kokemaan. Luonnollisesti hoidin yösyöttämiset itse kun kuitenkin imetän, vaikka Aatu olikin sitä mieltä alkuun että minulla olisi pitänyt herättää hänetkin joka kerta. :) Hän on ollut muutenkin upeasti mukana kaikessa Riitun hoidossa, vaikka se ei hänen kotimaassaan Nigeriassa välttämättä kovin yleistä olekaan. Ovatpa jo viettäneet muutaman päivän keskenäänkin, kun mamma kävi Juhannustöissä, eikä ollut ongelmia. :)
Vanhemmaksi, äidiksi, tulo on ollut huikeaa. En oikein ennalta osannut arvioida, miten tulisin reagoimaan, miltä se tulisi tuntumaan, lapsen saaminen siis. Lasten saaminen on sellainen asia, jonka suhteen minulla ei koskaan ollut mitään päämäärää. Vauvakuumetta minulla ei koskaan ole ollut, vaikka eri-ikäisten lasten kanssa olenkin tekemisissä ollut koko ikäni, ja toiminut myös lapsenlikkana. Lukioikäisenä tuumasin, että varmaan adoptoin sitten joskus. Jo silloin nimittäin ajattelin, että ylipainoni tulisi tavalla tai toisella haittaamaan lasten saamista. Niin kuvittelin siihen saakka, kunnes tulin raskaaksi. Olin itse asiassa hämmästynyt, miten nopeasti tulinkaan raskaaksi. Oli upeaa huomata, että vartaloni ja elimistöni kykeni tuomaan lapsen tähän maailmaan, etenkin kun olin koko ajan ajatellut ja valmistautunut siihen, että niin ei tulisi käymään (pessimisti ei pety). Raskausaikakin oli vieläpä suhteellisen vaivatonta. Tämä on varmaankin jokin luonnon kiero keino tuottaa lisää lapsukaisia maailmaan (uutta putkeen vaan?) - mutta en tietenkään kuvittele, että raskaus ja vauva-aika on aina silkkaa ihanuutta ja pelkkää ruusunpunaa. Mutta nuorimman siskoni sanoin, olen ihan hurahtanut äitiyteen. :) Ja rinnalla on yhtä hurahtanut iskä. <3 Se kaikennielevä rakkaus mutta myös huoli ja huono omatunto... Raastavan mahtavaa. Sanoin äidilleni, että avioliiton ja vanhemmuuden myötä ymmärrän häntä nyt jotenkin paremmin. Mutta palataan kuulema asiaan 15 vuoden päästä. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti