Piiperoisesta papuihin

Sinne jäi piiperoinen toista päivää hoitoon, nyhyhyy.

No, tänään en enää märissyt autossa, eli edistystä hurjasti eiliseen. :D Oikeasti töihinpaluu on hyväkin juttu, en ole varsinaisesti kotiäitiainesta ja loppupeleissä voi olla ihan hyväkin, että ei vietetä nokakkain kaikkia päiviä. Yhdessäolon aikaa arvostaa sitten enemmän ja siihen myös panostaa enemmän, tämän huomasin jo eilen. Piiperoisen roikkuminen rintapielissä ei ärsyttänyt läheskään niin paljoa kuin aikaisemmin. :D Hän on melkoisen vauhdikas tapaus, ei viihdy sylissä oikeastaan kuin hyvin väsyneenä, mutta tankkaa läheisyyttä rimpuilemalla minussa tai isässään kiinni tavalla tai toisella. Käy hetken aikaa remuamassa sylissä, tekee mutkan jonnekin, hetken päästä on puserossa kiinni tai haukkaa varpaista. :) Lisäksi hän on aika sosiaalinen tapaus, toiset lapset kiinnostaa kovasti, tämä kävi selväksi jo ensimmäisen hoitopäivänkin aikana. Eli en koe, että lapsuus ja vanhemmuus on tämän myötä nyt täysin pilalla. Mutta tuntuuhan se omituiselta ja haikealta kuitenkin, kun niin symbioosissa on oltu lähes vuosi. Eiköhän me kuitenkin selvitä. 

Näköjään asioiden suora tarkastelu ja tilanteen myöntäminen sai asioita nytkähtämään hieman eteenpäin. Tiedostaen toimiminen ja eläminenhän olisi hirmuisen hieno asia ja ainakin tällä hetkellä sellaisesta on hiventä havaittavissa. Itse asiassa mulla tuli vastattua Vaakakapinan ensimmäisiin tehtäviin ennen kuin niitä edes oli julkaistu. :D Pysähtyminen, ateriarunko ja syömisen järkeistäminen, liikunnan aloittaminen. Pysähtyminen teki tehtävänsä, ateriarungossa on vielä miettimistä. Ruoan sisältöihin pitäisi saada monipuolisuutta. Ja liikunta - no, jos jotain saisi joskus aikaiseksi. Mua vain ärsyttää koko "treeni"-sana. En lähde treenaamaan. En treenaa mitään varten. Lähden liikkumaan. Liikun siksi, kun haluan että kroppa toimii. Haluan, että liikkuminen on kivaa. 

Olen miettinyt, mikä auttaisi naposteluun sekä makeannälkään. Kippoon paprikaa ja porkkanatikkuja? Omenaa ja mandariinia? Pitää kokeilla. 

Nähtäväksi jää, onko näistä apua:

Uuniin menossa

Uunista tulossa

Kuoritut pavut

Meillä on laatikollinen kuivattuja kaakaopapuja (älä kysy). Etsin netistä niille käyttövinkkejä ja selvisi, että paahtamisen jälkeen (ja paahtamattakin) niitä voi käyttää vaikka miten, esimerkiksi myslin seassa. Kaakaopavuthan ovat varsinaista superfoodia, pullollaan hyviä ainesosia. Niitä suositellaan syötäväksi päivittäin korkeintaan pari ruokalusikallista/kymmenkunta papua. Paahtaminen oli helppoa, heti sitten kun tein sen oikeassa lämpötilassa. Katsoin nimittäin äkkiseltän yhden englanninkielisen ohjeen jossa oli merkitty 250 astetta, mutta kuten hetken päästä älysin, ei celsiuksia vaan fahrenheiteja. Eli eka satsi papuja kärvähti piloille. Seuraava satsi onnistui kun asteita oli 125. Paahtamisen ja jäähtymisen jälkeen kuoriminen, ja pavut ovat syöntivalmiita. Maku on (luonnollisesti) voimakas, hieman kitkerä, ja jälkimaku on kuin hyvin tummassa suklaassa. Eipä tuon tummemmaksi varmaan enää pääse. :D Ohjeitahan löytyy myös kotitekoiseen suklaaseen, sitä varten tarvisi kunnon jauhentimen, en tiedä toimiskohan yleiskoneeseen ostettava lihamylly, sen näköistä laitetta käytettiin jollakin videolla. Kuka tietää, jos tässä vaikka perustaisi oman suklaatehtaan??

Alusta?

Varoitus: teksti sisältää voimasanoja ja/tai niiden lyhenteitä. Prkl. 

Uusi vuosi, uudet kujeet? Paskanmarjat! Sama tahti on jatkunut, lisättynä joulunajan herkuilla. Takki kiristää. Housut puristaa. Vituttaa. Niiiiiiin paljon. Olisko tämä laihdutusblogi sittenkin? :D Jotakin muutosta tilanteeseen haluan. Tällä hetkellä on hyvinkin päättäväinen fiilis. Katsotaan, miltä tuntuu parin viikon päästä ja sitten jälleen, kun takana on muutama huonosti nukuttu yö.

Joulu siis oli ja meni, ja ihanaa oli. Hyvää ruokaa, mukavat lahjat ja muut perinteiset kuviot. Aattona suomalaista ruokaa (äidin lähettämät laatikot <3) ja joulupäivänä nigerialaista ruokaa (kokonaisena paistettu broileri, papuja, jollofriisiä, tomaattikastiketta+plantainia (=dodo), lihapiirakoita). Suklaata ja viiniä. Juustoja ja viiniä. Hyvin syötiin ja juotiin. Joulu on kerran vuodessa vaan ja silleen. Voi elämä.

Täräjävä kamera.

Vuosi vaihtui samoissa merkeissä eli ihan kotosalla, koska ei tunneta täältä ketään ei ole lapsenlikkaakaan, eikä kyllä oltais jaksettukaan mihinkään lähteä. :D Taaaas hyvää ruokaa ja juomaa (hirveät kännivanhemmat saattaa joku ajatella, mutta eipä humalaan asti kertaakaan itseämme saatettu), värilliset sädetikut savutti enemmän kuin sädehti, terassilla katseltiin ja kuunneltiin kun raketit paukkui, kilisteltiin ja työnnyttiin nukkumaan kun senpäs tiesi, että Riitu ei tee eroa arjen eikä pyhän välillä aamulla herätessään. 

Ihan on laihdutusblogin näköistä, eiköss?? :D 

Olen lukenut juttuja niin Läskimyytinmurtajissa kuin Vaakakapinassa ja kylläkyllä, niinhän se on että paino ei ole ihmisen mitta (paitsi siellä vaa'alla, ehhehehe), sen ei pidä antaa kahlita elämältä, ylipaino ei aina ole kaikkien vaivojen ja sairauksien syy. Hyväksyvää nyökyttelyä, kylläjuujuu. Siis muiden kohdalla. Jenny ja läskimyytinmurtajien fb-sivulla on kuvakaupalla kauniita naisia tuskailemassa ulkonäköään ja välillä ihmettelen kovastikin, että miksi.  On surullista, että niin monet tuntevat olonsa vääränlaiseksi/lihavaksi/läskiksi ja minun näkökulmastani ihan turhaan. Viisi ylimääräistä kiloa kun nyt vaan on eri asia kuin kolmekymmentäviisi. Ja vaikka kuvassa olisikin pyöreämpi henkilö siltikin usein ajattelen, että onpa kaunis ja onpa nätin mallinen kroppa jne. Mutta sitten kun itseään katsoo peilistä ja kuvista, niin ymmärrys ja armo päättyy. :D Mulla on sellainen vitutusmaksimus päällänsä, että asialle on nyt pakko alkaa tehdä jotain. Syitähän on useampia. 

Vituttaa... 

...näyttää tältä. 

...katsoa parin-kolmen vuoden takaisia kuvia. Näytin niin hyvältä!

...kun päästin kilot palaamaan. 

...kun en ole tehnyt mitään, vaikka koko ajan olen tiennyt että puihin menee.

...valittaa, kun mottohan on että jos johonkin ei ole tyytyväinen, muuta se, jos et pysty muuttamaan niin älä valita. 

...kun pienenemisen aloittaminen tuntuu nyt paljon isotöisemmältä. 

Miksi se tuntuu isotöisemmältä? Koska en ole yksin. En voi käpertyä itseeni ja miettiä vain omaa napaa. On mies ja lapsi. En voi rytmittää päivää oman haluni mukaan, siitä huolehtii joku aivan muu. Huomenna alkaa piiperoisen hoito-opettelu, ja viikon päästä työt. Lisää muutoksia ja ulkopuolelta tulevia pakotteita. Mutta pakko on yrittää. 

Olen taaaaaaaaaaas kerran miettinyt ylipainoni syitä. Ja se on helvetin rasittavaa, niin henkinen kuin fyysinenkin peiliin katsominen. Mutta tulta päin! En koe, että mulla on enää mitään suuria tunnelukkoja, joista se johtuisi. Työstin monia asioita Näkkäriblogissa, eikä ole enää mitään isoja ahdistuksia tai traumoja, siltä ainakin tuntuu. Vierellä on ihana, rakastava aviomies jota edelleenkään ei meikäläisen läskit tunnu heilauttavan mihinkään suuntaan. Yhä yltää halaamaan ja kuulema legginsit näyttää hyvältä mun päällä. Buahhahahahahaa. :D Syyllisyyttä kyllä tunnen ylipainon vuoksi ja myös sen vuoksi että kilot paluun tekivät. Häpeääkin, mikä toisaalta on turhaa ja sekin ärsyttää, että sitä tunnen, mutta minkäs tunteilleen mahtaa. Joka tapauksessa ei siis emotionaalisia syitä. Miksi siis olen lihava? 

Koska olen laiska, mukavuudenhaluinen, lyhytjänteinen. Ja nämäkös vasta riemukkaita syitä ovatkin! Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Ja Ellun kanat syö ilmeisen hyvin. Kaikki tutkimuksethan kuuluttaa, kuinka pysyvä painonpudotus on haastavaa, rasvasolut pyrkivät suuruuden aikoihinsa, aineenvaihdunta on yksilöllistä ja ylipainoisilla sekin on jotenkin onnettomalla mallilla pitkän aikaa laihduttamisen jälkeenkin ja mitähän kaikkea vielä, joka tapauksessa kun kerran olet itsesi lihavaksi päästänyt, you are doomed, DOOOOOOOMED, tai siltä ainakin tuntuu. Laiskallehan nuo ovat hyvä lisäsyy. Miksi nähdä vaiva? Eipästäkehtaa. Ollaan vaan lihavia ja leppoisia ja taputellaan mahaa sohvalla maatessa.

Koska syömisen rutiinit ja suhtautuminen ruokaan on jossakin niin syvällä. On muodostunut sellainen rakenne, josta on vaikea pyristellä irti. Helevetti soikoon, miten voi olla niin vaikea syödä normaalisti? Vaikka ei olekaan tunnepuolen syitä, niin tavat ovat tiukassa. Mulla on tylsää, nakerrampa jotakin. Onpas kivaa, tehdäänpäs jotain hyvää ruokaa! (Onko nämä sitten kuitenkin niitä tunteita? Väitän, että enemmän tapoja.) Käsi on nopeampi kuin ajatus. Syitä syömiselle ja herkuttelulle on lukemattomia. Itseään on helppo huijata, esim. annoskokojen suhteen (tarvisin edelleen sen annostukihenkilön). Tätä vyyhtiä pitäisi nyt alkaa selvittämään jostain suunnasta!

Koska hyvä ruoka on  H Y V V Ä Ä!!!! Nam. Ja syöminen kivaa. On ihana herkutella. Hedonismi kunniaan ja silleen? Tätä puolta itsessäni herätti miettimään erään alkoholistin lausahdus. Hän alkoi juomaan vuosia kestäneen tauon jälkeen ja yksi peruste (ainakin humalapäissänsä) oli, että eikö hänkin saisi nauttia elämästä? Mutta onko se oikeasti elämästä nauttimista, jos se itse asiassa on sulle pahasta? Olen aikaisemminkin verrannut ongelmasyömistä ja alkoholismia toisiinsa, ja tiedän että en ole ainoa. Alkoholisti ei tee hallaa vain itselleen, siinä kärsii myös lähipiiri. Ongelmasyönnistä ensisijaisesti kärsii syöjä itse eikä välittämättä lähipiiri varsinaisesti, mutta mutkan kautta ehkä hekin. Itse esimerkiksi haluan pudottaa painoa myös senkin takia, että haluan kyetä kirmailemaan lapseni kanssa. Enkä missään nimessä halua, että tämä syömisen rakenne tarttuu tyttäreeni! Eli kun opin itse suhtautumaan ruokaan ja syömiseen paremmin (terveemmin?), ainakin osa lähipiiristäni voinee paremmin myös. Lisäksi se asenne, että MULLA on oikeus tehdä näin, koska MULLA on oikeus nauttia elämästä ja IHAN SAMA mitä se muille tekee ja jos siitä mulle jotain seuraakin, niin OMAPAHAN on asiani, on ihan valtavan itsekäs. Kyllä, jokainenhan tekee elämällään mitä haluaa ja tiettyyn pisteeseen saakka saa ja pitää olla itsekäs (miten minua kohdellaan, miten minulle puhutaan ja juurikin että olen muutakin kuin painoni tai ulkonäköni), mutta rajansa silläkin. Aika monta ikävää ja hajottavaa asiaakin saa perusteltua sillä, että MINULLA on oikeus, tää on MINUN asia eikä kuulu muille.

Koska (kovatempoinen) liikunta ei tuo minkäänlaista euforiaa. Ja joka tuutista tungetaan HIITiä, fitnestä, eikipuueihyötyy - ajattelua. Ja minäparka kun tykkään kävellä. :D Ja tanssia. Yritän sulkea silmäni ja korvani ja päästä/lähteä edes sinne ulos kävelemään. Tehdä jonkin verran kotijumppaa. Löytää jonkin ihanan tanssiharrastuksen. Itämaisen tanssin aloitin syksyllä, mutta opettaja oli (taas) ihan onneton. Olla lukematta artikkeleita siitä, mikä liikunta on parasta/tehokkainta/hyödyllisintä, ja liikkua edes jonkin verran. 

Näitähän tämä pyllerö eilenillalla kävellessään kovasti pohti. Kyllä, raahauduin ulos (käymään lähikaupassa) ja oikeasti nautin, sopivan pieni pakkanen, luminen maisema, raitis ilma. Ja aloin miettiä, että miksi en tee tätä enemmän?

Mutta kuten myöskin joka puolella mainitaan, niin syömisestähän se kaikki lähtee. Liikunta on tärkeä lisä, mutta pahimmillaan siitäkin saa syyllisyyden tunteen jos siellä salilla ei käy viittä kertaa viikossa ja päälle parin tunnin lenkit. Yritän liennyttää sitä syyllisyyden ääntä, keskittyä löytämään syömiseen jonkun tolkun ja liikkua päälle sen verran kuin aikaa löytyy. Yrittää nauttia elämästä ilman, että teen hallaa itselleni. Elää täysillä, mutta oikeuttamatta sillä kaikkea mahdollista. 

Voi sissos. Taas pitää alkaa alusta. 

Ylipaino ja kommentointi

Hesarissa kirjoitetaan, että ylipainoa hoidetaan usein väärin, ja että nykyisin laihdutus- ja dieettipuhe on jo liiankin arkipäivää. Lisäksi toisessa artikkelissa kerrotaan, että itse ylipainoa enemmän ylipainoisia ihmisiä haittaa huono kohtelu sekä syrjintä. 

"Tutkimuksen tulosten mukaan onnellisuus vähenee sitä mukaa, kun paino kasvaa, ja näin käy iästä, sosiaalisesta asemasta ja perhemuodosta riippumatta." Toisaalta sekin todetaan, että lihava ihminen voi olla täysin tyytyväinen elämäänsä ja onnellinen, eri asia on että uskovatko muut sitä. Raivostuttavinta on, jos lihavuuden vuoksi ihmistä pidetään tyhmänä. Newsflash: jokainen ylipainoinen ihminen varmasti tietää olevansa ylipainoinen, nykymaailmassa sitä on vaikea olla tajuamatta. On ihan kyseisen ihmisen oma asia, haluaako asialle mitään tehdä. Se ei kommentoimalla tai "hyviä neuvoja" antamalla kummene.

Ihmisten kokemukset ovat kyllä karua luettavaa. Kyllä me osataankin olla julmia toisillemme. Suurin viisaus jutussa onkin lause, että kaiken kokoisten olisi hyvä antaa olla rauhassa. Minua ärsyttää tämä suomalainen kommentointikulttuuri jossa kaikki on vapaata riistaa ja jostain syystä on ok kommentoida kaikkea, joko ihan ilkeyttään tai "vitsinä". Aikuisiällä olen välttynyt pahemmalta kommentoinnilta mutta myönnän suoraan, että olen nuorena ja osin lapsuusiässäkin kuullun kommentoinnin uhri ja yritän paikata jotain riittämättömyyden aukkoa sisälläni; laihduttamalla olen parempi ihminen. Väärä lähtökohta, tiedän. Ja tällä hetkellä kukaan lähipiirissä ei laihduttamiseen edes painosta, kaikista vähiten Aatu. Mistä hänelle isot propsit. :) <3 Ajattelin aikaisemmin, että ei ole olemassa miestä joka hyväksyisi minut ihan tämmöisenä kuin olen. No sellainen mies löytyi, eikä tuo tunnu olevan moksiskaan muuttuvasta ulkomuodostakaan. Hälle vaikuttaa oikeasti olevan herttaisen yhdentekevää, minkä kokoinen olen. No okei, ei hän missään nimessä halua että niihin 15 vuoden takaisiin mittoihini palaisin ja herravarjele en minäkään halua. :D Mutta hän vain hymähtelee laihduttamispuheilleni ja halaa ja pussaa kuin aikaisemminkin. :) 

Hesarin jutussa mainitaan myös, että huonoin vaihtoehto on ulkonäön vuoksi laihduttaminen. Ja sehän on mulla aika korkealla syiden listalla... Mutta muitakin syitä on. Terveysvaivojen ennaltaehkäisy, esimerkiksi. Olen tähän asti voinut kehuskella olevani terve lihava veriarvoja myöten, mutta polvetpa ovat alkaneet hieman vihoittelemaan. Sukurasite, eli nivelkulumat, kummittelee. Haluan pystyä ryömimään ja möyrimään Riitun kanssa, juoksemaan hippasta ja tekemään kaikenlaisia asioita ylipainon estämättä. Ja ennen kaikkea haluan oppia pois ruoan hyväksikäyttämisestä. Eli että syö turhaan, johonkin omituiseen tarpeeseen, joka ei ole nälkä.

Näin aikuisiällä eniten mietityttää, miten vaikeaa se ilmeisesti on lapselle puhua ylipainosta hänen ikänsä tasoisesti. Sitä nimittäin en muista koskaan itselleni tapahtuneen, että hoitaja, lääkäri tai kukaan huolestunut lähipiiristä olisi koskaan istahtanut alas ihan vain juttelemaan aiheeseen liittyen. Mikä ristiriita; kommentointi ja sellainen negatiivissävytteinen vihjailu on kyllä helppoa, mutta asian puheeksi ottaminen suoraan ja neutraalisti ei. Jutussa kerrotaan myös, miten tärkeä rooli äidin kommenteilla ja hyväksynnällä on. Teen totisesti parhaani, että Riitu kasvaessaan kokee tulevansa hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on ja myös että en siirrä omia traumojani hänelle. Opettelen olemaan morkkaamatta itseäni ääneen, enkä taivastele myöskään muiden ulkonäköä. Huomaan olevani jo nyt herkkäkorvainen kaikkeen Riituun liittyvään kommentointiin. Hänestä on ilmiselvästi kasvamassa pitkä tyttö, ja vauvanpyöreyttä löytyy ihanasti, sekin vain äkkiä saadaan kääntymään muotoon läskiposki. Vauva on vauva ja lapsi on lapsi. Toivottavasti osaan tulevaisuudessa hänen kanssaan jutella oikealla tavalla jos tarvis on, olipa aihe mikä tahansa.

Mutta jos siis vain annettaisiin kaikkien kukkien kukkia, kukkia vaaaannn...

Läskiposket lenkillä. :D Ja mustat silimänaluset kans.

Uusi lähtötilanne

Voi ikuinen läski. 

Siltähän se vaikuttaa, kaikkien tutkimustulostenkin valossa. Ei ole laihduttajan puolella faktat, ei. Siis pysyvän laihtumisen valossa. Olen lukenut juttuja kymmenistä tutkimuksista (joista yhtäkään en tähän hätään löytänyt), aina siitä kuinka lapsuusiän antibiootikuuri vaikuttaa aikuisiän lihavuuden muodostumiseen (mulla ekat antibiootit 2kk:n ikäisenä) siihen, kuinka rasvasolut pitävät saavuttamastaan tasosta kynsin hampain kiinni (mm. siksi ylipainon ennaltaehkäisy olisi hyvin tärkeää - van myöhäistä itkeä sitä nyt). Haluan kuitenkin edelleen yrittää. Takanahan on onnistunut laihtuminen, mutta niin vain kilot ropsahtivat takaisin. Ei tosin kaikki, mikä on ihan positiivista. Mutta liikaa niitä kuitenkin on tuonne kupeille palannut. Laihdutusblogeja on maailma pullollaan, mutta itse asiassa tällä hetkellä kaipaisin sellaisen henkilön tarinaa, joka on pudottanut kiloja jo useampi vuosi sitten ja on onnistunut pitämään painonsa kurissa. Mikäli tällaisia blogeja on tiedossa, niin saa vinkata. :) 

Jaakko Löytty kertoi eräässä televisiohaastattelusta masennuskausistaan ja siitä kuinka tuntuu, että masennuksen yhteydessä terapiassa käy aina samoja asioita läpi uudestaan ja uudestaan. Ja että vaikka se turhauttaakin, niin ehkä sitä samaa pyörää pitää pyörittää tarpeeksi kauan, että niistä asioista pääsee lopullisesti eroon. Mulla on ihan samanlaiset fiilikset tällä hetkellä. Että alanpas taas pyöräyttää sitä samaa pyörää, katsotaan mihin tällä kertaa päästään.

Ravintoterapeutit ovat julkisuudessa ottaneet kantaa syömiseen sekä ruoan laatuun ja makuun. Tässä vastineessa Hanna Partaselle todetaan, että 

"Pitäisi myös muistaa, että usein liikasyöminen on oire jostain muusta, ei varsinainen ongelma. Turvallisuuden tunteen tai lohdun hakeminen ruoasta ja alkoholipitoisista juomista on todella yleistä. Hyvän ruoan välttely on siten vain laastari, kun todellisuudessa pitäisi kysyä, miksi on tarve hakea lohtua, palkintoa tai turvaa ruoasta."

Olen aikalailla samaa mieltä, että lihavuuden takana on useimmiten jotain mikä aiheuttaa sen lihavuuden, eli että lihavuus on oire. Jokaisen tarina on omansa ja jokaisen pitää löytää omat kipupisteensä. Olenkin viime viikot itseltäni kysynyt, miksi olen lihava? Mihin tarpeeseen syön? Miksi en osaa erottaa halua ja tarvetta ruoan suhteen? Miksi syön liikaa? Ja olen myös vihainen itselleni, miten helevetissä voikin normaali syöminen olla muka niin vaikeaa?? Mistä tämä johtaa juurensa? Näitä samoja asioita pohdin jo neljä vuotta sitten, kun aloitin tavoitteellisen laihduttamisen ensimmäistä kertaa aikuiselämässä. Ja nyt näiden samojen asioiden rinnalla pohdin myös sitä, miten lihoin takaisin? Muistan edelleen sen valaistumisen hetken tuolloin laihduttaessa, että tätä mulla pitää tehdä loppuelämä, jos haluan hallita painoni. Ja tämä jojoliike todellakin todisti tuon ajatuksen. Ja se on todella ahdistava ajatus. Miksi edes yrittää? Juurikin se itsensä vahtaaminen tuntuu todella kahlitsevalta ja ahdistavalta, en voi elää vapaasti ja antaa itseni olla huoleton, vaan kontrolli täytyy olla päällä koko ajan. Ja miksi valitan tästä asiasta kun varmasti monille se on ihan arkipäivää ja normaali asia vahdata syömisiään? Eikö se ole ihan tervettä? Onko se? :D Tiedänkö edes, mitä on normaali syöminen? Raivostuttaa olla näin hukassa syömisensä kanssa. Se on VAIN RUOKAA! Miksi se näyttelee mun elämässä niin (liian) suurta osaa? Miksi en oppinut, vaikka näitä samoja asioita jauhoin jo silloin muutama vuosi sitten?

Siinäpä sitä olisikin sitten työnsarkaa. Siksipä halusinkin palata bloggaamaan, että mulla olisi jälleen joku paikka missä kunnolla jäsennellä ajatuksiani. Osin vanhoja ajatuksia, osin uusia, edellisestä kierroksesta oppia ottaen. Oman tekstin lukeminenkin käy eräänlaisesta terapiasta. Olen myös päättänyt, että hakeudun ravitsemusterapeutin juttusille syksyllä. Kaipaan nyt jotain konkreettista apua tähän touhuun ja ulkopuolisen näkemystä. Mutta kuten edellä olevista linkeistä voi huomata, eivät ravitsemusterapeutitkaan ole aina samoilla linjoilla. Ruoan mausta sanon vain sen verran, että mulla ainakin laihduttamisessa auttoi se, kun ei tullut tunnetta että nyt pitää syödä pahaa ruokaa vaan nimenomaan se, että arkiruoka oli monipuolista ja maistuvaa. Olen myös lueskellut ystäväni minulle antamaa Teemu Ollikaisen kirjaa "Syö mitä mielesi tekee". Palaan vielä sen herättämiin ajatuksiin muissa postauksissa.

Mikä sitten on tavoiteena? Päästä samaan, missä olin kaksi vuotta sitten, mennessäni naimisiin. Tavoitteena ei ole lihaksikas fitnesskroppa, ei laihuus, ei edes normaali BMI. Tuolloin kaksi vuotta sitten olin vielä ylipainon puolella, mutta kuitenkin pienempi kuin koskaan aikaisempi, näytin ja näytän kuvissa edelleen omasta mielestäni todella hyvältä, mulla oli silloin hyvä fiilis kaikin puolin. Eli sitä kohden jälleen. Palkinto? Hyvä mieli. Onnistuminen. Oppiminen. 

Miten siihen päästään? Ei mitään hajua. No ehkä pieni haisu. Mutta hyvinhyvin mitättömän pieni. Alkuun pitää koota ajatukset, jotka tällä hetkellä säntäilee joka suuntaan. Tässä kuitenkin eräänlainen alkuperäinen lähtötilanne, eli kuva siitä kun olin suurimmillani noin 15 vuotta sitten ja johon toivottavasti en koskaan enää palaa, ja kuva siitä millaiseksi toivon vielä palaavani joku kaunis päivä.

Ja tässä ollaan nyt:

Ahistaa.