Näytetään tekstit, joissa on tunniste sekalaista pohdintaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sekalaista pohdintaa. Näytä kaikki tekstit

tiistai 10. tammikuuta 2017

Piiperoisesta papuihin

Sinne jäi piiperoinen toista päivää hoitoon, nyhyhyy.

No, tänään en enää märissyt autossa, eli edistystä hurjasti eiliseen. :D Oikeasti töihinpaluu on hyväkin juttu, en ole varsinaisesti kotiäitiainesta ja loppupeleissä voi olla ihan hyväkin, että ei vietetä nokakkain kaikkia päiviä. Yhdessäolon aikaa arvostaa sitten enemmän ja siihen myös panostaa enemmän, tämän huomasin jo eilen. Piiperoisen roikkuminen rintapielissä ei ärsyttänyt läheskään niin paljoa kuin aikaisemmin. :D Hän on melkoisen vauhdikas tapaus, ei viihdy sylissä oikeastaan kuin hyvin väsyneenä, mutta tankkaa läheisyyttä rimpuilemalla minussa tai isässään kiinni tavalla tai toisella. Käy hetken aikaa remuamassa sylissä, tekee mutkan jonnekin, hetken päästä on puserossa kiinni tai haukkaa varpaista. :) Lisäksi hän on aika sosiaalinen tapaus, toiset lapset kiinnostaa kovasti, tämä kävi selväksi jo ensimmäisen hoitopäivänkin aikana. Eli en koe, että lapsuus ja vanhemmuus on tämän myötä nyt täysin pilalla. Mutta tuntuuhan se omituiselta ja haikealta kuitenkin, kun niin symbioosissa on oltu lähes vuosi. Eiköhän me kuitenkin selvitä. 

Näköjään asioiden suora tarkastelu ja tilanteen myöntäminen sai asioita nytkähtämään hieman eteenpäin. Tiedostaen toimiminen ja eläminenhän olisi hirmuisen hieno asia ja ainakin tällä hetkellä sellaisesta on hiventä havaittavissa. Itse asiassa mulla tuli vastattua Vaakakapinan ensimmäisiin tehtäviin ennen kuin niitä edes oli julkaistu. :D Pysähtyminen, ateriarunko ja syömisen järkeistäminen, liikunnan aloittaminen. Pysähtyminen teki tehtävänsä, ateriarungossa on vielä miettimistä. Ruoan sisältöihin pitäisi saada monipuolisuutta. Ja liikunta - no, jos jotain saisi joskus aikaiseksi. Mua vain ärsyttää koko "treeni"-sana. En lähde treenaamaan. En treenaa mitään varten. Lähden liikkumaan. Liikun siksi, kun haluan että kroppa toimii. Haluan, että liikkuminen on kivaa. 

Olen miettinyt, mikä auttaisi naposteluun sekä makeannälkään. Kippoon paprikaa ja porkkanatikkuja? Omenaa ja mandariinia? Pitää kokeilla. 

Nähtäväksi jää, onko näistä apua:

Uuniin menossa

Uunista tulossa

Kuoritut pavut

Meillä on laatikollinen kuivattuja kaakaopapuja (älä kysy). Etsin netistä niille käyttövinkkejä ja selvisi, että paahtamisen jälkeen (ja paahtamattakin) niitä voi käyttää vaikka miten, esimerkiksi myslin seassa. Kaakaopavuthan ovat varsinaista superfoodia, pullollaan hyviä ainesosia. Niitä suositellaan syötäväksi päivittäin korkeintaan pari ruokalusikallista/kymmenkunta papua. Paahtaminen oli helppoa, heti sitten kun tein sen oikeassa lämpötilassa. Katsoin nimittäin äkkiseltän yhden englanninkielisen ohjeen jossa oli merkitty 250 astetta, mutta kuten hetken päästä älysin, ei celsiuksia vaan fahrenheiteja. Eli eka satsi papuja kärvähti piloille. Seuraava satsi onnistui kun asteita oli 125. Paahtamisen ja jäähtymisen jälkeen kuoriminen, ja pavut ovat syöntivalmiita. Maku on (luonnollisesti) voimakas, hieman kitkerä, ja jälkimaku on kuin hyvin tummassa suklaassa. Eipä tuon tummemmaksi varmaan enää pääse. :D Ohjeitahan löytyy myös kotitekoiseen suklaaseen, sitä varten tarvisi kunnon jauhentimen, en tiedä toimiskohan yleiskoneeseen ostettava lihamylly, sen näköistä laitetta käytettiin jollakin videolla. Kuka tietää, jos tässä vaikka perustaisi oman suklaatehtaan??

maanantai 19. joulukuuta 2016

Karpaloinen möykkelikkö

Myönnän heti alkuun; olen jouluihminen. En siinä mielessä, että kokoan ympärilleni valtaisat määrät joulukrääsää ja paistelen kinkkuja heti ensimmäisestä adventista lähtien, vaan tykkään joulunajan tunnelmasta, joululauluista (no, joulutortuista :D ), lahjojen ostamisesta ja antamisesta ja jouluruoasta tietenkin. Valoja tänä vuonna ripustelin tänne meidän kotiin siihen malliin, että miehen mielestä ollaan kuin Las Vegas. Jouluradio kuuluu kun kuuntelumasiinan napsauttaa päälle. Lahjoja olen salassa paketoinut ja piilottanut vaatehuoneeseen. Yritän saavuttaa edes hivenen siitä lapsuuden joulujen salaperäisyydestä, jos ei Joulupukin niin itse joulun sanoman muodossa. Lapsuuden jouluihin kuului myös koulun joulujuhla, jolloin luokkien liitutaulut koristeltiin jouluaiheisesti. Tämä tuli mieleen, kun ähersin joulutekstejä meille siunaantuneisiin pikku liitutauluihin. Olen kädentaidollisesti hyvin vajavainen ja nuo ovat parasta, mitä sain aikaiseksi. :D Mutta vähään tyytyvänä kaenuulaisena sanon, että van ne välttää.




Meidän yksi Las Vegas-nurkkaus ilman salamaa kuvattuna. Ja voisin lisätä, että itse en pidä värillisistä valoista yhtään, ja Aatun mielestä taas ne on parempia kuin kirkkaat valot. Kompromissina yhdet punaiset valot. :D

Tää nyt on lähinnä säälittävä väkerrys, mutta onpahan naapureillekin toivotettu joulut. :D

Tänään vierailtiin Riitun kanssa viimeistä kertaa vauvakerhossa, minkä kunniaksi vietiin mennessämme karpaloista möykkelikköä (joka myös rocky roadina tunnetaan). Tammikuussa koittaa siis töihin ja hoitoon meno, uudenlaisen arjen opettelu. Tulevat muutokset eivät ahdista enää niin paljoa kuin muutama viikko sitten. Hoitopaikkaan on käyty tutustumassa ja ihana perhepäivähoitaja tulee huolehtimaan Riitusta. Töihin on yllättävänkin mukava palata, olen kyllä havainnut että en ole varsinaisesti kotiäitimateriaalia. Viihdyn kyllä kotona, mutta kaipaan päiviin muutakin tekemistä kuin lapsen kanssa olemista. Niin rakas kuin tuo pikku natiainen onkin. Työni on vain sen laatuinen, että työskentely kotoa käsin ei onnistu, eikä mulla ole mitään kuningasidea oman yrityksenkään perustamisen suhteen. Eli töihin siis palajan. 

Huomaan myös, että kun kaikenlainen ahdistus tulevasta on hälvennyt, on myös helpompaa pitää syömisensä kurissa. Ei ole tarvetta jatkuvalle napostelulle, eikä vähän väliä tule mieleen, että olisiko kaapissa jotain nopeaa syötävää. Sain synttärilahjaksi Aatulta uuden kännykän, johon latasin kalorienlaskuohjelman, mutta en ole sitä kovin paljoa käyttänyt. Voi olla, että alan sen avulla jälleen seuraamaan, kuinka paljon energiaa sitä tulekaan sisuksiinsa lapettua, ihan puolihuolimattomasti. 

Karpaloista möykkelikköäni en sinne alkanut merkkailemaan. :D Tulinpa huomaamaan, että pitää verestellä näitä bloggarin taitojakin taas, eli muistaa napsia kuvia joka välissä. Suunnitelma oli tehdä kertakaikkisen hieno kuvasarja möykkelikön valmistumisesta, mutta kuinkas sitten kävikään...

Näin valmistat karpaloista möykkelikköä. 

400 g maitosuklaata
2 dl pilkottuja vaahtokarkkeja
200 g kuivattuja karpaloita ja haluamiasi pähkinöitä
100 g suolapähkinöitä

Tämä laiska emäntä osti siis valmiin karpalo-pähkinäsekoituksen, taisi sisältää hasselpähkinää, manteleita, cashew- ja saksanpähkinöitä. Lisäksi ostin suolapähkinöitä, sillä suolaisen ja makean yhdistelmä tässä möykkelikössä vain on niiiiiin hyvää. Lopputulosta ajatellen olisi voinut laittaa enemmänkin suolapähkinöitä.

Pilko suklaa ja vaahtokarkkeja sopiva määrä sekä rouhi pähkinöitä pienemmiksi. (Suunnittele hienoa kuvasarjaa, mutta muista kuvanotto aina vasta, kun olet jo laitanut pilkkomasi ainekset rumiin muovikippoihin.)




Sulata suklaa haluamallasi tavalla, itsehän käytin mikroa. (Ajattele ottavasi kuvia sulatuksen etenemisestä sekä ainesten sekoittamisesta, mutta jälleen hoksaa se vasta kun koko homma on kaadettu pellille.)
 



Vuoraa joko jokin vuoka tai uunipelti leivinpaperilla, ja levitä massa suht tasaisesti. 

Näyttää epäilyttävältä, mutta kyllä se siitä vielä paremman näköiseksi muuttuu.


 Laita joko jääkaappiin tai anna jähmettyä huoneenlämmössä. Minä annoin olla huoneenlämmössä kun tiedossa oli, että pakkaan sitä lahjana vietäväksi.


Hyvänmakuista tuli, ja helppoahan tätä on valmistaa. Jotkut voi tykätä suklaisemmasta, mutta itse tykkään kun palat lohkeaa helposti ja ainakin tässä satsissa maut oli hyvässä tasapainossa. Kehuja saatiin kerhossakin. :)

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Pysähdys, jatko, aloitus, taas

Tervehdys!

Melkoinen taukohan tuohon kirjoitteluun tuli.

Lähinnä siitä syystä, että alkoi ahdistaa kirjoittaminen pienenemispyrkimyksistä, kun ei ole viitettäkään siitä, että ne onnistuisivat. Olen tässä yrittänyt päästä sopivaan mielentilaan. Pois itsesyytökset. Pois itsesääli. Pois itseinho. Ilon kautta! Hyvä fiilis ei löydy itseään mollaamalla. Vaikka en mitään laihdutuskuuria aiokaan aloittaa tammikuun ensimmäinen päivä, suunnitelmia ensi vuodeksi on. Elämä muuttuu jälleen, kun koittaa töihinpaluu, ja liikkuvia osasia on elämä pullollaan. Pyrkimys kohti tasapainoa on edelleen, ja jotain ulkopuolista apuakin siihen pyrin saamaan. Onnistunko, se jää nähtäväksi.

Entäpäs tämä kirjoittaminen? En halua tämän olevan mikään laihdutusblogi. Perhejutuista kirjoittelen kyllä, mutta en halua tämän olevan myöskään mikään mammablogi. Enkä missään nimessä halua olla mikään ikilaihiksella oleva äiti! Kirjoitan siis mistä kirjoitan, otteita elävästä elämästä. :) Kaukana täydellisyydestä, tosin itse ainakaan en mitään yybertäydellisiä blogeja jaksa lukea - alkaa vaan ärsyttää. :D Liekö se perisuomalainen kateus sitten. :D

Eli jäädään kuulolle. Ihanaa, jos jaksat kulkea vielä mukana.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Tämmöistä tylsää

Tauko kirjoittamiseen tapahtui ihan vahingossa, ei vaan ole ollut oikein mitä kirjoittaa.

Tai, no olisinhan voinut kirjoittaa jokapäiväisistä jutuista, mutta se olisi aika tylsää. Päivät nyt vaan rullaa omalla painollaan. Riitu täytti puoli vuotta, ja pituuskäyrä jatkaa nousuaan siinä missä paino menee tasaisesti omallaan. Mitenhän pitkä hänestä oikeasti tuleekaan? Alahampaat kilahtelevat lasin reunaan, kun hörppäämistä reenaillaan. Kakanryökäle pikkutypyllä on kovalla vaikka mitä söisi, siltä vaikuttaa. eikä luumustakaan tunnu olevan apua. Omin sormin syöminen on ihan parasta, vaikkakin sotkuista, mikä pistää äidin huokailemaan syvään. :D Ääntä lähtee tytöstä jos sun vaikka minkälaista, myös eteenpäin ryömimisen taito on löytynyt. Tosin etenemisen syynä pitää olla joku tosi hyvä, konkreettinen kohde. Äidin ääni sellainen ei ole. Äitin tehtävä on tulla lapsen luokse, ei toisinpäin. :D Paljon hymyä, ätinää, ärinää, hymäilyä mukana kun äiti laulaa. Mutta myös ärsytystä, jos jää väärällä hetkellä hetkeksi yksin tai jos nälkä yllättää. Ulkoillaan päivittäin lounaan jälkeen, kahdesti viikossa käydään vauvakerhossa ihmettelemässä muita vauvoja ja mammoja. Tiistaisin äiti häippäisee itämaiseen tanssiin ja joka toinen keskiviikko kuoroharjoituksiin.

Eilen sununtaina käytiin kirkossa, jossa kuoroni lauloi Suomalaisen messun lauluja. Muilla oli päällä suomalaisia kansallispukuja, mulla yoruba-asu, geleä myöten kun sen päähän sitominen alkaa vihdoin luonnistua jotenkuten. :D Pitäisi kyllä teettää suomalainenkin puku, ne on todella kauniita. Mutta ihana oli huomata, miten vanhempi ikäpolvi oli kiinnostunut Aatun kulttuurista, kyselivät aktiivisesti ja ihan englanniksikin muutama yli 70-vuotias tuli juttelemaan hänen kanssaan. Riituhan sai ansaittua ihastelua, tottakai. :D Ihanaa vastapainoa sille, mitä täällä netin ihmeellisessä maailmassa välillä lähvähtää silmille maahanmuuttoon sekä tummaihoisiin ihmisiin liittyen... 

Itseni suhteen fiilis on parantunut. En enää tuskaile joka peilin edessä. Seuraan syömisiä. Pyrin ulkoilemaan päivittäin. Itämainen tanssi kerran viikossa, mikä tekee hyvää selälle ja syville vatsalihaksille. Vielä, kun saisi aikaiseksi mennä mukaan kun Aatu treenailee tanssejaan iltaisin, että saisi kunnon hien pintaan, mutta sen suhteen olen vielä ollut laiska. 

Töihinpaluu jo kangastelee mielessä, vaikka siihen on vielä reilu 3 kuukautta aikaa. Työpaikanvaihdos on käynyt mielessä, ja aionkin pitää silmiäni auki mielenkiintoisten paikkojen suhteen. Opiskelemaan myös mieli tekisi, mutta se onkin oma lukunsa ihan täysin. Värjäsin hiukset taas punaisiksi kun jotain piristystä kaipasin. Tosin kuvaa en ole saanut aikaiseksi ottaa. Tilasin muutamat uudet housut. Ei ole niistäkään kuvaa. :D

Eli tämmöistä tylsää.

 


sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Valkosipuliyöt

Meidän huushollissa ei pussailla. 

Kahdestakin syystä. 

Toissailtana hyppäsin pyörän selkään ensimmäistä kertaa yli vuoteen ja vauhdin hurmassa polkaisin pari kertaa kauppaan mielessäni ja välillä ääneenkin laulaen, että "I want to ride my bicycle, I want to ride my biiiiiiike....". Viilenevä ilta teki tepposet eikä päällä ilmeisesti ollut tarpeeksi vaatetta, kun niinpä vain alkoi kurkku karhentua eilen ja paineen tunne torvessa on ollut kasvava siitä saakka. Tätä ennen Riitulla jo jonkin verran rohisi hengitys nukkuessa, tosin nenästä hällä tuli vain hieman kirkasta limaa eikä kuumettakaan noussut, joten toivottavasti (!) hänen kohdallaan päästiin noin helpolla, eikä tämä minunkaan pöpö hänessä pahemmin vaikuttaisi. Pussailuhan on siis offlimits jo tämän takia, mutta pöpön lisäksi olen lääkinnyt itseäni melko tehokkaasti valkosipulilla. Raa'alla valkosipuilla, niin että suuta polttaa. Tuoksahduskin lienee sen mukainen, itsehän sitä en onneksi aisti. Harmittaa, kun huominen vauvakerho jää meiltä sivu suun, ja vasta viime viikolla aloitettiin. Parempi ehken kuitenkin olla nyt tempoilematta ja yrittää pitää pöpö kurissa. 

Mulle ahdistavin aika flunssassa on juurikin kurkkukipu ja tuo mainitsemani paineen tunne. Se vaatii nielemään koko ajan, ja koska tyhjää on tyhmä ja välillä kipeäkin niellä, mukaan on saatava jotain. Ja koska on hieman nuutunut olo niin sitähän kaapista kaivaa esiin kaiken mahdollisen. Ulkonäköahdistuskin palasi saman tien. Juuri perjantaina ehdin jälleen kirjautua yhteen kalorinlaskentaohjelmaan, mutta enpä ole viitsinyt napostelujani paljon merkkailla. 

Perjantaina pidettiin Aatun kanssa tapasiltaa, ajatus lähti kaapissa pötköttävästä, vanhenevasta vuohenjuustopaketista ja hieman homma karkasi käsistä, kun kaivelin esiin pitkään hyllyssä olleen reseptikirjan. Tosin vuohenjuustolle ohje löytyi netistä. Mutta kirjasta löytyi ihanaa ohjetta ohjeen perään. Voi, kun tulikin opiskeluaikainen Espanjassa suoritetun työharjoittelun aika mieleen. Tuon 3 kuukauden harjoittelun aikana käytiin opiskelukaverin kanssa sevillanas-tanssitunneilla ja ehdittiin oppia kaikki neljä askelsarjaa. Mutta unohtuneet ovat, autuaasti. Mutta vaikka itse sanonkin, niin hyvin onnistuivat ruoat (kun reseptiä seuraa eikä sovella joka välissä, mitä nyt pistaasipähkinät muuttuivat kaupassa cashewpähkinöiksi) ja painuivat alas tinto de veranon kanssa. Tarjollahan siis oli vuohenjuustoa makean tomaattikastikkeen kanssa, flamencomunia, papuja ja niitä cashewpähkinöitä, mausteista broilerinmaksaa, broileripyöryköitä sekä chiliperunoita. Ja aiolia, oliiveja ja viinirypäleitä. Ja leipää. Herkkusienet ja chorizo jäivät toiseen kertaan, aika ei vain riittänyt, ja kyllähän noillakin kaksi ihmistä söi, kaksi päivää itse asiassa. :D Herkutteluillan päälle vielä seuraavana päivänä jämäbrunssi.




Olipa ihana viettää pienimuotoiset kotitreffit Aatun kanssa. Jossakin alitajunnassa vissiin meinasi tulla huonoa omatuntoa kun punkkua join, sillä seuraavana yönä näin unta, jossa punaviinin juonti jatkui ja tuumin itsekseni, että sehän on ihan ok kun en enää imetä, mutta sitten kauhukseni (unessa siis) muistin, että olen taas raskaana! Ja tässä vain punkkua juon! Huono ihminen, huono äiti! 

Mutta nyt tämä huono äiti painuu sänkyyn haisemaan ukkonsa viereen, jännällä odottaen millainen olo on huomisaamuna, onko valkosipulitankkauksesta mitään apua vai laitanko välittömät läheiseni kärsimään turhaan.

perjantai 19. elokuuta 2016

Elämään tarvitaan siivet ja juuret

Olen tässä viime päivät löytänyt itseni miettimästä monessa kohtaa sitä, miten erilaisia todellisuuksia tähän maailmaan mahtuu. Siis ihan lähipiiristä alkaen. Sitten olen pohtinut, että olenko tyytyväinen tähän tämänhetkiseen omaan todellisuuteeni. 

Olen aina ollut melkoinen hetkessä eläjä. Luottanut vahvasti intuitioon eri päätöksiä tehdessä, ottanut äkkilähdön eri suuntaan jos siltä on tuntunut. Ja nauttinut vauhdista. Nyt tuo vauhti on hidastunut, ensin miehen, sitten lapsen myötä. Kaksi elämänkumppania rinnalla pakottaa ottamaan huomioon paljon sellaisia asioita, joita yksin eläessä ei tarvinnut. Jossakin näin otsikoita siitä, kuinka tutkimusten mukaan sinkut ovat onnellisempia kuin parisuhteessa olevat tai perheelliset. Suhteellista lienee sekin, kun kuitenkin kovin monella sinkulla se tarve saada joku rinnalleen on. Mutta muuttaahan se elämää toki, eikä enää voi tehdä niin itsekkäästi päätöksiä kuin aikaisemmin. Mutta onhan siinä puolensakin, kun yhdessä matkaa tekee. Parisuhteessa oleminen on ollut ja on juuri sellaista kuin mitä sinkkuna ajattelinkin sen olevan, ja toisaalta ei yhtään sellaista, kuin ajattelin sen olevan. Kompromisseja on siis tehtävä, ihan kaikkea ei voi saada. 

Myös äitiys on kaikkea sitä, mitä kuvittelinkin sen olevan ja paljon muuta. Mutta viiden kuukauden ikäisen lapsen kanssa kompromisseja ei oikein voi tehdä. Ja tämä onkin ollut mulle viime aikoina yllättävän haastavaa, siis päästää irti kontrollista ja siitä, että asiat ei mene just siinä järjestyksessä kuin olin ajatellut. Kasvunpaikka siis myös äidille, ei vain lapselle. Lisäksi viime aikoina olen ensimmäistä kertaa alkanut tuntea ihan fyysistä väsymystä, sillä Riitu muutti rytmiään, itse asiassa parempaan suuntaan mutta äidillä on nyt ongelmia muuntautua mukana. Riitu alkaa yöunille nykyisin aikaisemmin ja herää myös aamuyöstä aikaisemmin syömään sen yhden yösyöntinsä. Hän myös herää aamulla aikaisemmin kuin ennen. Lisäksi hän nukkuu hieman levottomammin kuin aikaisemmin, ja minä herkkäunisena herään joka ähinään ja tuhinaan. Tämähän olisi helposti ratkaistavissa sillä, että itsekin työntyisi aikaisemmin nukkumaan ja siihen täytyykin pyrkiä turhan väsykiukuttelun sijaan. Olen huono nukkumaan päiväuniakaan, joten täytyy nyt yrittää satsata yöuniin.

Kaiken kaikkiaan olen omaan todellisuuteeni ihan tyytyväinen, ja olen kiitollinen monesta asiasta. Välillä totta kai tekee mieli valittaa ja marista, mutta aika pian yleensä saan asiat jälleen oikeisiin mittasuhteisiin ja matka jatkuu - etenkin kun on asioita, joihin vain ei voi vaikuttaa. Mutta kyllä tämä fyysinen väsymys oikeasti saa myös mielen nopeammin matalaksi, joten siitäkin syystä pitää saada unirytmi itsellä kuntoon. Että jaksaa taas paarustaa arkea eteenpäin. Jokaisella on taakkansa kannettavanaan ja helposti ajattelee, etenkin nykypäivän kiiltokuvasomemaailmassa, että kylläpä toisilla onkin helppoa! Voi jos olisivat minun kengissä niin tietäisivät! Ja että kyllähän sitä minäkin jos olisi tuommoista, ja tuommoiset mahdollisuudet! Mutta niinhän sitä sanotaan, että jos kaikkien ihmisten taakat laitettaisiin kasaan ja saisit valita minkä otat, niin omasi sieltä kuitenkin loppujen lopuksi valitsisit. Sillä ei voi tietää, mitä siellä kiiltokuvien takana oikeasti tapahtuu. 

Toisaalla taas kiiltokuvat ovat kaukana ja ihmisillä on oikeasti hätä. 19.8. on humanitaarisen avun päivä, ja sille avulle kyllä on nykypäivänä tarvetta ympäri maailmaa, valitettavasti. Olen sitä mieltä, että suuret valtionjohtajat jotka haluavat lisää valtaa, mainetta ja kunniaa, pitäisi laittaa joko tappelemaan keskenään tai pistää pelamaan jotain tietokonepeliä, mitelkööt siis keskenään eivätkä laittaisi kansaa kärsimään omien valtahalujensa vuoksi. Toisaalta, onhan heillä hanakoita kannattajia jotka ovat valmiita taistoon johtajiensa puolesta. Ihminen ei vain tunnu oppivan historiasta, vaan samat asiat toistuvat yhä uudelleen ja uudelleen, eivätkä sodat ja kärsimys tunnu vähenevän, paikka ja muoto saattavat vain vaihtua. Uutiskuvia katsoessa ei välttämättä tule ajatelleeksi, että niissä vilahtavilla ihmisillä on jokaisella oma tarinansa. Omat toiveet, suunnitelmat, unelmat, joita ei välttämättä voi koskaan saavuttaa, joilta elämisen vaihtoehdot on riuhtaistu pois. 

Kuka voi määritellä sen, kenen elämä on arvokkaampi kuin jonkun toisen? Miksi minun elämäni olisi yhtään sen arvokkaampi kuin esimerkiksi jonkun turvapaikanhakijoista tai pakolaisleirissä syntyneen lapsen? Mulla on vaan käynyt tuuri, vaikka aina ei siltä tunnukaan. Mulla löytyy elämään juuret sekä myöskin siivet, ja ainakin toistaiseksi mahdollisuus vaihtaa suuntaa itse eikä ulkopuolisen voiman pakottamana.