Piiperoisesta papuihin

Sinne jäi piiperoinen toista päivää hoitoon, nyhyhyy.

No, tänään en enää märissyt autossa, eli edistystä hurjasti eiliseen. :D Oikeasti töihinpaluu on hyväkin juttu, en ole varsinaisesti kotiäitiainesta ja loppupeleissä voi olla ihan hyväkin, että ei vietetä nokakkain kaikkia päiviä. Yhdessäolon aikaa arvostaa sitten enemmän ja siihen myös panostaa enemmän, tämän huomasin jo eilen. Piiperoisen roikkuminen rintapielissä ei ärsyttänyt läheskään niin paljoa kuin aikaisemmin. :D Hän on melkoisen vauhdikas tapaus, ei viihdy sylissä oikeastaan kuin hyvin väsyneenä, mutta tankkaa läheisyyttä rimpuilemalla minussa tai isässään kiinni tavalla tai toisella. Käy hetken aikaa remuamassa sylissä, tekee mutkan jonnekin, hetken päästä on puserossa kiinni tai haukkaa varpaista. :) Lisäksi hän on aika sosiaalinen tapaus, toiset lapset kiinnostaa kovasti, tämä kävi selväksi jo ensimmäisen hoitopäivänkin aikana. Eli en koe, että lapsuus ja vanhemmuus on tämän myötä nyt täysin pilalla. Mutta tuntuuhan se omituiselta ja haikealta kuitenkin, kun niin symbioosissa on oltu lähes vuosi. Eiköhän me kuitenkin selvitä. 

Näköjään asioiden suora tarkastelu ja tilanteen myöntäminen sai asioita nytkähtämään hieman eteenpäin. Tiedostaen toimiminen ja eläminenhän olisi hirmuisen hieno asia ja ainakin tällä hetkellä sellaisesta on hiventä havaittavissa. Itse asiassa mulla tuli vastattua Vaakakapinan ensimmäisiin tehtäviin ennen kuin niitä edes oli julkaistu. :D Pysähtyminen, ateriarunko ja syömisen järkeistäminen, liikunnan aloittaminen. Pysähtyminen teki tehtävänsä, ateriarungossa on vielä miettimistä. Ruoan sisältöihin pitäisi saada monipuolisuutta. Ja liikunta - no, jos jotain saisi joskus aikaiseksi. Mua vain ärsyttää koko "treeni"-sana. En lähde treenaamaan. En treenaa mitään varten. Lähden liikkumaan. Liikun siksi, kun haluan että kroppa toimii. Haluan, että liikkuminen on kivaa. 

Olen miettinyt, mikä auttaisi naposteluun sekä makeannälkään. Kippoon paprikaa ja porkkanatikkuja? Omenaa ja mandariinia? Pitää kokeilla. 

Nähtäväksi jää, onko näistä apua:

Uuniin menossa

Uunista tulossa

Kuoritut pavut

Meillä on laatikollinen kuivattuja kaakaopapuja (älä kysy). Etsin netistä niille käyttövinkkejä ja selvisi, että paahtamisen jälkeen (ja paahtamattakin) niitä voi käyttää vaikka miten, esimerkiksi myslin seassa. Kaakaopavuthan ovat varsinaista superfoodia, pullollaan hyviä ainesosia. Niitä suositellaan syötäväksi päivittäin korkeintaan pari ruokalusikallista/kymmenkunta papua. Paahtaminen oli helppoa, heti sitten kun tein sen oikeassa lämpötilassa. Katsoin nimittäin äkkiseltän yhden englanninkielisen ohjeen jossa oli merkitty 250 astetta, mutta kuten hetken päästä älysin, ei celsiuksia vaan fahrenheiteja. Eli eka satsi papuja kärvähti piloille. Seuraava satsi onnistui kun asteita oli 125. Paahtamisen ja jäähtymisen jälkeen kuoriminen, ja pavut ovat syöntivalmiita. Maku on (luonnollisesti) voimakas, hieman kitkerä, ja jälkimaku on kuin hyvin tummassa suklaassa. Eipä tuon tummemmaksi varmaan enää pääse. :D Ohjeitahan löytyy myös kotitekoiseen suklaaseen, sitä varten tarvisi kunnon jauhentimen, en tiedä toimiskohan yleiskoneeseen ostettava lihamylly, sen näköistä laitetta käytettiin jollakin videolla. Kuka tietää, jos tässä vaikka perustaisi oman suklaatehtaan??

Alusta?

Varoitus: teksti sisältää voimasanoja ja/tai niiden lyhenteitä. Prkl. 

Uusi vuosi, uudet kujeet? Paskanmarjat! Sama tahti on jatkunut, lisättynä joulunajan herkuilla. Takki kiristää. Housut puristaa. Vituttaa. Niiiiiiin paljon. Olisko tämä laihdutusblogi sittenkin? :D Jotakin muutosta tilanteeseen haluan. Tällä hetkellä on hyvinkin päättäväinen fiilis. Katsotaan, miltä tuntuu parin viikon päästä ja sitten jälleen, kun takana on muutama huonosti nukuttu yö.

Joulu siis oli ja meni, ja ihanaa oli. Hyvää ruokaa, mukavat lahjat ja muut perinteiset kuviot. Aattona suomalaista ruokaa (äidin lähettämät laatikot <3) ja joulupäivänä nigerialaista ruokaa (kokonaisena paistettu broileri, papuja, jollofriisiä, tomaattikastiketta+plantainia (=dodo), lihapiirakoita). Suklaata ja viiniä. Juustoja ja viiniä. Hyvin syötiin ja juotiin. Joulu on kerran vuodessa vaan ja silleen. Voi elämä.

Täräjävä kamera.

Vuosi vaihtui samoissa merkeissä eli ihan kotosalla, koska ei tunneta täältä ketään ei ole lapsenlikkaakaan, eikä kyllä oltais jaksettukaan mihinkään lähteä. :D Taaaas hyvää ruokaa ja juomaa (hirveät kännivanhemmat saattaa joku ajatella, mutta eipä humalaan asti kertaakaan itseämme saatettu), värilliset sädetikut savutti enemmän kuin sädehti, terassilla katseltiin ja kuunneltiin kun raketit paukkui, kilisteltiin ja työnnyttiin nukkumaan kun senpäs tiesi, että Riitu ei tee eroa arjen eikä pyhän välillä aamulla herätessään. 

Ihan on laihdutusblogin näköistä, eiköss?? :D 

Olen lukenut juttuja niin Läskimyytinmurtajissa kuin Vaakakapinassa ja kylläkyllä, niinhän se on että paino ei ole ihmisen mitta (paitsi siellä vaa'alla, ehhehehe), sen ei pidä antaa kahlita elämältä, ylipaino ei aina ole kaikkien vaivojen ja sairauksien syy. Hyväksyvää nyökyttelyä, kylläjuujuu. Siis muiden kohdalla. Jenny ja läskimyytinmurtajien fb-sivulla on kuvakaupalla kauniita naisia tuskailemassa ulkonäköään ja välillä ihmettelen kovastikin, että miksi.  On surullista, että niin monet tuntevat olonsa vääränlaiseksi/lihavaksi/läskiksi ja minun näkökulmastani ihan turhaan. Viisi ylimääräistä kiloa kun nyt vaan on eri asia kuin kolmekymmentäviisi. Ja vaikka kuvassa olisikin pyöreämpi henkilö siltikin usein ajattelen, että onpa kaunis ja onpa nätin mallinen kroppa jne. Mutta sitten kun itseään katsoo peilistä ja kuvista, niin ymmärrys ja armo päättyy. :D Mulla on sellainen vitutusmaksimus päällänsä, että asialle on nyt pakko alkaa tehdä jotain. Syitähän on useampia. 

Vituttaa... 

...näyttää tältä. 

...katsoa parin-kolmen vuoden takaisia kuvia. Näytin niin hyvältä!

...kun päästin kilot palaamaan. 

...kun en ole tehnyt mitään, vaikka koko ajan olen tiennyt että puihin menee.

...valittaa, kun mottohan on että jos johonkin ei ole tyytyväinen, muuta se, jos et pysty muuttamaan niin älä valita. 

...kun pienenemisen aloittaminen tuntuu nyt paljon isotöisemmältä. 

Miksi se tuntuu isotöisemmältä? Koska en ole yksin. En voi käpertyä itseeni ja miettiä vain omaa napaa. On mies ja lapsi. En voi rytmittää päivää oman haluni mukaan, siitä huolehtii joku aivan muu. Huomenna alkaa piiperoisen hoito-opettelu, ja viikon päästä työt. Lisää muutoksia ja ulkopuolelta tulevia pakotteita. Mutta pakko on yrittää. 

Olen taaaaaaaaaaas kerran miettinyt ylipainoni syitä. Ja se on helvetin rasittavaa, niin henkinen kuin fyysinenkin peiliin katsominen. Mutta tulta päin! En koe, että mulla on enää mitään suuria tunnelukkoja, joista se johtuisi. Työstin monia asioita Näkkäriblogissa, eikä ole enää mitään isoja ahdistuksia tai traumoja, siltä ainakin tuntuu. Vierellä on ihana, rakastava aviomies jota edelleenkään ei meikäläisen läskit tunnu heilauttavan mihinkään suuntaan. Yhä yltää halaamaan ja kuulema legginsit näyttää hyvältä mun päällä. Buahhahahahahaa. :D Syyllisyyttä kyllä tunnen ylipainon vuoksi ja myös sen vuoksi että kilot paluun tekivät. Häpeääkin, mikä toisaalta on turhaa ja sekin ärsyttää, että sitä tunnen, mutta minkäs tunteilleen mahtaa. Joka tapauksessa ei siis emotionaalisia syitä. Miksi siis olen lihava? 

Koska olen laiska, mukavuudenhaluinen, lyhytjänteinen. Ja nämäkös vasta riemukkaita syitä ovatkin! Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Ja Ellun kanat syö ilmeisen hyvin. Kaikki tutkimuksethan kuuluttaa, kuinka pysyvä painonpudotus on haastavaa, rasvasolut pyrkivät suuruuden aikoihinsa, aineenvaihdunta on yksilöllistä ja ylipainoisilla sekin on jotenkin onnettomalla mallilla pitkän aikaa laihduttamisen jälkeenkin ja mitähän kaikkea vielä, joka tapauksessa kun kerran olet itsesi lihavaksi päästänyt, you are doomed, DOOOOOOOMED, tai siltä ainakin tuntuu. Laiskallehan nuo ovat hyvä lisäsyy. Miksi nähdä vaiva? Eipästäkehtaa. Ollaan vaan lihavia ja leppoisia ja taputellaan mahaa sohvalla maatessa.

Koska syömisen rutiinit ja suhtautuminen ruokaan on jossakin niin syvällä. On muodostunut sellainen rakenne, josta on vaikea pyristellä irti. Helevetti soikoon, miten voi olla niin vaikea syödä normaalisti? Vaikka ei olekaan tunnepuolen syitä, niin tavat ovat tiukassa. Mulla on tylsää, nakerrampa jotakin. Onpas kivaa, tehdäänpäs jotain hyvää ruokaa! (Onko nämä sitten kuitenkin niitä tunteita? Väitän, että enemmän tapoja.) Käsi on nopeampi kuin ajatus. Syitä syömiselle ja herkuttelulle on lukemattomia. Itseään on helppo huijata, esim. annoskokojen suhteen (tarvisin edelleen sen annostukihenkilön). Tätä vyyhtiä pitäisi nyt alkaa selvittämään jostain suunnasta!

Koska hyvä ruoka on  H Y V V Ä Ä!!!! Nam. Ja syöminen kivaa. On ihana herkutella. Hedonismi kunniaan ja silleen? Tätä puolta itsessäni herätti miettimään erään alkoholistin lausahdus. Hän alkoi juomaan vuosia kestäneen tauon jälkeen ja yksi peruste (ainakin humalapäissänsä) oli, että eikö hänkin saisi nauttia elämästä? Mutta onko se oikeasti elämästä nauttimista, jos se itse asiassa on sulle pahasta? Olen aikaisemminkin verrannut ongelmasyömistä ja alkoholismia toisiinsa, ja tiedän että en ole ainoa. Alkoholisti ei tee hallaa vain itselleen, siinä kärsii myös lähipiiri. Ongelmasyönnistä ensisijaisesti kärsii syöjä itse eikä välittämättä lähipiiri varsinaisesti, mutta mutkan kautta ehkä hekin. Itse esimerkiksi haluan pudottaa painoa myös senkin takia, että haluan kyetä kirmailemaan lapseni kanssa. Enkä missään nimessä halua, että tämä syömisen rakenne tarttuu tyttäreeni! Eli kun opin itse suhtautumaan ruokaan ja syömiseen paremmin (terveemmin?), ainakin osa lähipiiristäni voinee paremmin myös. Lisäksi se asenne, että MULLA on oikeus tehdä näin, koska MULLA on oikeus nauttia elämästä ja IHAN SAMA mitä se muille tekee ja jos siitä mulle jotain seuraakin, niin OMAPAHAN on asiani, on ihan valtavan itsekäs. Kyllä, jokainenhan tekee elämällään mitä haluaa ja tiettyyn pisteeseen saakka saa ja pitää olla itsekäs (miten minua kohdellaan, miten minulle puhutaan ja juurikin että olen muutakin kuin painoni tai ulkonäköni), mutta rajansa silläkin. Aika monta ikävää ja hajottavaa asiaakin saa perusteltua sillä, että MINULLA on oikeus, tää on MINUN asia eikä kuulu muille.

Koska (kovatempoinen) liikunta ei tuo minkäänlaista euforiaa. Ja joka tuutista tungetaan HIITiä, fitnestä, eikipuueihyötyy - ajattelua. Ja minäparka kun tykkään kävellä. :D Ja tanssia. Yritän sulkea silmäni ja korvani ja päästä/lähteä edes sinne ulos kävelemään. Tehdä jonkin verran kotijumppaa. Löytää jonkin ihanan tanssiharrastuksen. Itämaisen tanssin aloitin syksyllä, mutta opettaja oli (taas) ihan onneton. Olla lukematta artikkeleita siitä, mikä liikunta on parasta/tehokkainta/hyödyllisintä, ja liikkua edes jonkin verran. 

Näitähän tämä pyllerö eilenillalla kävellessään kovasti pohti. Kyllä, raahauduin ulos (käymään lähikaupassa) ja oikeasti nautin, sopivan pieni pakkanen, luminen maisema, raitis ilma. Ja aloin miettiä, että miksi en tee tätä enemmän?

Mutta kuten myöskin joka puolella mainitaan, niin syömisestähän se kaikki lähtee. Liikunta on tärkeä lisä, mutta pahimmillaan siitäkin saa syyllisyyden tunteen jos siellä salilla ei käy viittä kertaa viikossa ja päälle parin tunnin lenkit. Yritän liennyttää sitä syyllisyyden ääntä, keskittyä löytämään syömiseen jonkun tolkun ja liikkua päälle sen verran kuin aikaa löytyy. Yrittää nauttia elämästä ilman, että teen hallaa itselleni. Elää täysillä, mutta oikeuttamatta sillä kaikkea mahdollista. 

Voi sissos. Taas pitää alkaa alusta.