Tämmöistä tylsää

Tauko kirjoittamiseen tapahtui ihan vahingossa, ei vaan ole ollut oikein mitä kirjoittaa.

Tai, no olisinhan voinut kirjoittaa jokapäiväisistä jutuista, mutta se olisi aika tylsää. Päivät nyt vaan rullaa omalla painollaan. Riitu täytti puoli vuotta, ja pituuskäyrä jatkaa nousuaan siinä missä paino menee tasaisesti omallaan. Mitenhän pitkä hänestä oikeasti tuleekaan? Alahampaat kilahtelevat lasin reunaan, kun hörppäämistä reenaillaan. Kakanryökäle pikkutypyllä on kovalla vaikka mitä söisi, siltä vaikuttaa. eikä luumustakaan tunnu olevan apua. Omin sormin syöminen on ihan parasta, vaikkakin sotkuista, mikä pistää äidin huokailemaan syvään. :D Ääntä lähtee tytöstä jos sun vaikka minkälaista, myös eteenpäin ryömimisen taito on löytynyt. Tosin etenemisen syynä pitää olla joku tosi hyvä, konkreettinen kohde. Äidin ääni sellainen ei ole. Äitin tehtävä on tulla lapsen luokse, ei toisinpäin. :D Paljon hymyä, ätinää, ärinää, hymäilyä mukana kun äiti laulaa. Mutta myös ärsytystä, jos jää väärällä hetkellä hetkeksi yksin tai jos nälkä yllättää. Ulkoillaan päivittäin lounaan jälkeen, kahdesti viikossa käydään vauvakerhossa ihmettelemässä muita vauvoja ja mammoja. Tiistaisin äiti häippäisee itämaiseen tanssiin ja joka toinen keskiviikko kuoroharjoituksiin.

Eilen sununtaina käytiin kirkossa, jossa kuoroni lauloi Suomalaisen messun lauluja. Muilla oli päällä suomalaisia kansallispukuja, mulla yoruba-asu, geleä myöten kun sen päähän sitominen alkaa vihdoin luonnistua jotenkuten. :D Pitäisi kyllä teettää suomalainenkin puku, ne on todella kauniita. Mutta ihana oli huomata, miten vanhempi ikäpolvi oli kiinnostunut Aatun kulttuurista, kyselivät aktiivisesti ja ihan englanniksikin muutama yli 70-vuotias tuli juttelemaan hänen kanssaan. Riituhan sai ansaittua ihastelua, tottakai. :D Ihanaa vastapainoa sille, mitä täällä netin ihmeellisessä maailmassa välillä lähvähtää silmille maahanmuuttoon sekä tummaihoisiin ihmisiin liittyen... 

Itseni suhteen fiilis on parantunut. En enää tuskaile joka peilin edessä. Seuraan syömisiä. Pyrin ulkoilemaan päivittäin. Itämainen tanssi kerran viikossa, mikä tekee hyvää selälle ja syville vatsalihaksille. Vielä, kun saisi aikaiseksi mennä mukaan kun Aatu treenailee tanssejaan iltaisin, että saisi kunnon hien pintaan, mutta sen suhteen olen vielä ollut laiska. 

Töihinpaluu jo kangastelee mielessä, vaikka siihen on vielä reilu 3 kuukautta aikaa. Työpaikanvaihdos on käynyt mielessä, ja aionkin pitää silmiäni auki mielenkiintoisten paikkojen suhteen. Opiskelemaan myös mieli tekisi, mutta se onkin oma lukunsa ihan täysin. Värjäsin hiukset taas punaisiksi kun jotain piristystä kaipasin. Tosin kuvaa en ole saanut aikaiseksi ottaa. Tilasin muutamat uudet housut. Ei ole niistäkään kuvaa. :D

Eli tämmöistä tylsää.

 

Elämää Riitun kanssa

Uusi neuvolatäti kirjoitti Riitun kirjaseen maanantaina, että "nauttii omasta äänestään".
Ja sen kyllä kotonakin huomaa. Simultaanitulkkaisin kiljahtelut tarkoittamaan seuraavia:

"ÄitimihinsinämeeeeeetelämeneeeeeminäjäänyksinenhaluajäädäyyyyksiinnnETMENEVESSAAN"
"Äitiminenyllätuohonleluuntuleantamaansenyyyyyyyyytminenpääseeteenpäinnn"
"Mullaontyyyyyylsääääääenpäääseliiikenteeeseeeennmiksienpäääseee"

Mutta myös

"Kivalaululaulanpamukana"
"Vähänköonmukavatämäkalaleluonnnn"
"Jakyllähänminätuohonyletänihannnnvarmastiyletännnärrinnmurrinnn"

Iskän kesäloman sekä mumman vierailun jälkeen Riitu siis näyttää tottuneen siihen, että hänen kanssaan on joku koko ajan, jos nyt ei suoraan seuraa pitämässä niin ainakin samassa huoneessa. Seurallinen neiti siis hän on, tykkää kun hänelle juttelee ja etenkin kun laulan. Pikkuiset kiukuttelut lattialla unohtuu, kun äiti alkaa lauleskella. Alkuun huippusuosikki oli Saku Sammakko sekä Nallet tallustaa, tämän hetken lempibiisi on Pikkuiset kultakalat, ja yksi lempipuruleluista onkin kalalelu, joka jostakin saatiin, olisko ollut äitiyspakkauksessa. Muita tuon meidän viisikuukautisen tirriäisen lempiasioita ovat neliraajasätkiminen selällään, käden, jalan tai molempien heiluttelu kyljellään, päristely, nauraminen kun äiti haukottelee, rummuttelu iskän kanssa, veden ryyppääminen mukista sekä kakkaaminen puhtaaseen vaippaan. Omat varpaat on jännä juttu kans ja kylvyssä on kiva pärskäytellä vettä. Selältään hän kääntyy vatsalleen sujuvasti ja navan ympäri pyörii, mutta eteen- tai taaksepäinmenotaito ei vielä ole löytynyt. Vatsalta mennään myös takaisin selälleen, mutta pidemmälle kieriminen on onnistunut vasta muutaman kerran. Mutta ääntä ja liikettä piisaa, ihana kyllä on tuo meidän pikkumuori. Kasvaa jutistaa tasaisesti ja sopusuhtaisesti, tosin selkeästi pidempänä kuin muut tytöt, iäksensä yleensä veikataan kuukautta enemmän kuin mitä se oikeasti on, mutta eipä hän mikään keskivertotallaaja olekaan (said every mother). :D Veikkauksia tulevaisuuden suhteen on tullut monia aina koripalloilijasta miss universumiin, mutta antaahan tytön tallustaa omalla tiellään mihin haluaa. Kodin ulkopuolella Riitu on rauhallinen ja tarkkailee tiiviisti, mitä ympärillä tapahtuu, kulmat kurtussa. Hänen perusilmeensä on hyvin huolestunut, ja ensimmäisen 6 viikon ajan kutsuinkin häntä pikku kurttunaamaksi. :D

Kiinteitähän Riitu siis jo syö ja tuntuu tyttö tulleen vanhempiinsa, kun kaikki vaikuttaa maistuvan. :) Saatiin neuvolassa myös lupa istua lyhyitä hetkiä syöttötuolissa ja herkkyyskausi syömisen suhteen onkin käynnissä - kovasti kiinnostaa mitä muut suuhunsa pistävät ja käsi tarttuu pöydällä oleviin herkkupalasiin. Riitu onkin jo päässyt kurkun, paprikan ja avokadon makuun sormiruokaillen. Pikkuhiljaa sitäkin lisää soseiden rinnalle, kunhan istuminen vielä vahvistuu. Ensi viikolla aloitetaan kerhoilu, Riitua siihen malliin jo kiinnostaa kaikki mitä hänen ulkopuolellaan tapahtuu, että lienee ihan paikallaan päästä välillä muihinkin kuvioihin kuin mitä koti tarjoaa. Jospa äitillekin kerhoista löytyisi samanhenkistä seuraa. :)

On ihana seurata, kuinka lapsi kasvaa ja kehittyy, miten persoona alkaa tulla esiin ja kuinka ulkopuolinen maailma avautuu pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Ulkoisista piirteistähän olen ollut koko ajan sitä mieltä, että tyttö on ihan isänsä näköinen päästä varpaisiin, mitä nyt huolirypyt ja posket on äidiltä. Mutta ajan mittaan huomaa aina erilaisia piirteitä, esimerkiksi Riitun suun seudussa on samaa kuin mulla ja moni onkin sanonut, että hänellä on jo ihan samanlaisia ilmeitä kuin mulla. Heti sairaalassa huomasin, että Riitulla on pieni syntymämerkki täsmälleen samassa kohdassa kuin edesmenneellä äidinäidilläni oli ja nyt huomasin, että korvissa puolestaan on äidinisän peruja - oikeanpuoleinen korva on hieman isompi ja ulottuvampi kuin toinen. Jotenkin sympaattista, että nuo geenit jossain mukana kulkevat, etenkin kun minua on aina sanottu isäni näköiseksi.

Edellä kuvatun kaltaisen tirriäisen kanssa siis yhdessä järkkäiltiin kotiin hieman juhlatunnelmaa Aatun eilisten synttäreiden kunniaksi. Riitun tehtävänä oli huolehtia, että äidille varmasti tulee kiire ja että semmoisia rauhallisensujuvia hetkiä ei monia olisi. :D Mutta hyvin onnistuttiin ja isä oli asiaankuuluvan yllättynyt ja mielissään. Samoin kesäteatterilaiset yllättivät Aatun laululla ja lahjalla, vietiin myös sinne kakku päällänsä kynttilät, eli mukavasti saatiin juhlia vuosirenkaan lisäystä. 

Synttäreiden kunniaksi valmistin suolaisia kuppikakkuja (kalkkuna-paprika, oliivi-feta sekä chili-emmental) sekä maapähkinävoi-snickerskakkua. Jälkimmäinen kyllä sattui Aatun makuhermoon hyvin, ensimmäistä kertaa hän otti toisenkin annoksen jotain makeaa herkkua, ja illalla vielä lisää!  Ja mikäpä ettei, ihanastihan tuossa kakussa makea ja suolainen kohtaa. Laitoin kakun päälle ihan reilusti suolapähkinää, se kun on Aatun herkkua. Suolaisista kuppikakuista tulin huomaamaan, että vaikka runsaahko kuorrute näyttää kivalta, ei sitä oikeasti tarvisi kuin ohkaisen kerroksen. :D Mutta tiedänpähän seuraavalla kerralla.

Nytpä näitä herkkuja sitten syödäänkin useamman päivän ajan. :D Lisäksi mulla kävi joku ihan ihme aivotoimintavajaus ja ostin maustamatonta tuorejuustoa vähän joka välissä ja nyt sitä on jääkaapissa vielä kolme purkkia. Mutta eipä hätää, niiden tuhoamiseksi on jo kaikkia hyviä ohjeita etsittynä.

Yöt, illat, päivät elokuun

Viikonloppu sujuu taas kesäteatterikuvioissa mukana, onneksi sää sallii! Viikolla olikin ankean sateista. Vaikuttaisi kuitenkin, että saan jonkinlaisen toivomani intiaanikesän, ihanaa! Eilen oltiin viettämässä iltaa ystävän luona, Riitu oli mukana vaikka hieman myöhään menikin. Eipä tuntunut tyttöä haittaavan, tämä aamu alkoi ihan samaan aikaan kuin muulloinkin (vaikka äiti ei olisi pistänyt pahakseen hieman pidempään nukkumista... ;) ) ja tuolla jo kiskotaan ensimmäisiä päikkäreitä, kuten yleensäkin tähän aikaan. Aatu-isä kuorsaa makkarissa vielä myös, sen verran oli viihtyisää kesäteatterikavereiden kanssa saunoa ja paljuilla. Integroituminen suomalaisuuteen on kyllä huipussaan, kun kuulen keskustelua sähkö- ja puusaunan eroista, mieheni aloitteesta. :D Elokuun lämpimät illat ovat kyllä ihania, auringon laskiessa pellolle nousi usvaa, ilma oli täysin tyyni ja tunnelma mahtava. Pimeän tultua kynttilöiden pehmeä valo... Ihanaa oli viettää iltaa hyvässä seurassa, pitkästä aikaa, vaikka vuoden äiti -palkinto tuli varmaan jälleen menetettyä, kun tytön rytmiä yritettiin pilata.

Lähtöhulinoissa ehdin napsaista semmoisen perinteisen peilikokovartaloselfien, tutussa kenoasennossa. Päällä tämän kesän suosikki, nanson tunika. 

Ihanan mukava päällä, kiva retrokuosi. Ainoa miinus on vain melkoisen antava kaula-aukko, josta myös Riitun on hyvä välillä napata tai joka tyttöä kantaessa saatta epähuomiossa venyä auki niin, että tissit pilkotta. :D Eli ei ihan huoleton pidettävä. Ja täytyy sanoa, että tuon tunikan leikkaus passaa mun kropalle tosi hyvin, se päällä on mukava kulkea siksikin kun on tunne, että se näyttää hyvältä. Ja sehän tässä tavoitteena onkin, että tuntuisi kivalta omissa nahoissa.

Riitu oli taas ihanan reipas kesäteatterikatsoja, melkoinen konkari hänestä on tulossa. Nuorena vitsa väännettävä ja silleen. Kesäteatteri on kyllä vienyt Aatun aikaa todella paljon viime viikkoina, välillä on tuntunut ihan yksinhuoltajalta, kun mies on käynyt kotona vain pari tuntia. Tämä on harmittanut tietenkin Aatua itseäänkin, mutta kun lupautui jälleen mukaan niin pitäähän homma hoitaa. Onhan harrastuksessa tietysti monia hyviäkin puolia, esimerkiksi juurikin muut mukana olevat ihmiset joiden kanssa eilinen iltakin vierähti. :) Ja esitykset alkavat olla lopuillaan, samoin kuin elokuu, kyllä aika taas kiiruhtaa eteenpäin.

Meikäläisen hiusten väri alkaa kyllä olla aika kaamea. :O Olen venyttänyt värjäämisväliä kun kemikaalimäärät hirvittää, mutta kun oma väri on niin onnettoman halju niin jotain keinotekoista apua päähänsä sen suhteen vain valitettavasti kaipaa. Lisäksi värjääminen tekee hiuksista jotenkin tuuheamman oloiset, mikä todella on tarpeen tämän liuhuletin kanssa. Mikäli jollakulla on antaa vinkkiä hellävaraisemmista värjäysmenetelmistä, niin otan ilolla vastaan! 

Havaintoja parisuhteesta -blogissa on muuten todella hyvä kirjoitus liittyen siihen, miten huomaamattaan parisuhteessa helposti toisintaa omien vanhempiensa tapoja. Tunnistan tekstistä monia asioita, ja itse asiassa itsetutkiskelu pienenemiseen tähdäten on auttanut myös parisuhtessa toimimisen suhteen. Kun haluaa olla parhain versio itsestään niin silloin on pakko tarkastella omia tapojaan toimia ja parhaimmillaanhan sen johtaa muutokseen kun huomaa jotakin, mistä ei itsessään tykkää. Toki on myös sellaisia piirteitä, joille ei vain tunnu pystyvän mitään, ja välillä saa potkia itseään henkisesti päähän melko lailla. Ja pyytää anteeksi, sitä tarkoittaen, ja yrittäen oppia virheistään.

Pinaattihöystön valmistus

Me Aatun kanssa tykätään melko samantyylisista ruoista. Tai voisko sanoa, että puolisoni on onneksi melkoisen kaikkiruokainen ja hälle uppoaa kaikenlaiset meikäläisen kokeilevan keittiön kokkaukset... On muutamia ruokia, jotka onnistun tekemään aina suht' samalla tavalla, mutta monesti säädän ja sävellän sen mukaan, mitä kaapeista sattuu löytymään. Meillä on yhteisiä lempparijuttuja, esimerkiksi kookoksesta ja maissista tykätään molemmat tosi paljon. Äitini tekemä broilerijuureskeitto on sekä tyttären että vävypojan suuressa suosiossa, samoin perunamuusi ja jauhelihakastike. Kotosalla tehdään usein aika tulista ruokaa, ja Aatu usein vielä lisää omaan annokseensa chilikastiketta. Jollofriisi sekä kookosriisi on oman keittiön suosikkeja, gulassikeitto myös ja erilaiset suolaiset piirakat.

Voisin nyt kertoa erään lempiruokani reseptin, nimittäin pinaattihöystön. Basmatiriisin kanssa tämä on ihan vallllltavan hyvää, joko sellaisenaan tai broileri kaverinaan. Pinaattihöystöön tarvitaan sipulia, valkosipulia, tuoretta tomaattia, tuoretta paprikaa sekä pakastepinaattia, kaikkia semmoinen itselle sopiva määrä (+tuoretta inkivääriä, jos siitä tykkää). Pakastepinaatti pitää olla kokonaisena pakastettua, ei sitä mössöversiota. Ja voihan tämän toki tehdä tuoreesta pinaatistakin. 

  

Tällaiset määrät tällä kertaa

Kuori sipulit, ota pinaatti sulamaan ja valmistele ainekset muutenkin. Havahdu sitten huomaamaan, että ei kannata alkaa höystöä vielä paistelemaan, kun broilerit on vasta menossa uuniin ja siinä menee tunti. Eli jätä ainekset hetkeksi ja mene tekemään jotakin muuta. Syö palmerakeksi ja muistele opiskeluaikaisia Espanjan kuukausia. Muista ottaa kuva vasta ekan haukun jälkeen. 

Noin puolen tunnin päästä palaa keittiöön, pilko sipuli ja valkosipuli, kuumenna paistinpannulla oliiviöljyä reippaasti ja laita sipulit sinne kuullotumaan. Hetken päästä lisää pannulle kuutioidut tomaatit ja paprika, sekä pieneksi pilkottu inkivääri. Anna hautua keskilämmöllä. 

Mene tässä välissä hieman ehostamaan itseäsi kesäteatteriin menoa varten. Meikattuasi palaa keittiöön ja lisää pannulle sulatettu (nesteet puristeltu pois) ja hieman pilkottu pinaatti. Nakkaa mukaan myös haluamasi liemikuutio, meillä se oli tänään kanaversio. Lisää myös mustapippuria (tai ärsyynny kun huomaat, että se on loppu etkä ole muistanut ostaa uutta) sekä chiliä maun mukaan. 

Jätä höystö jälleen hautumaan ja mene tällä kertaa laittamaan hiuksia (vaikka tiedossa onkin tuulinen ja sateinen sää, eli pitkään ei fleda tule kohdillaan olemaan). 

Palattuasi hiustenlaitosta vilkaise kelloa ja hitaasti älyä, että olet ajatellut kesäteatteriin lähdön väärin. Paikan päällä pitää olla jo kahdelta ja olet jostain syystä ajatellut, että lähdette kotoa kahdelta. Kello on puoli kaksi. Huikkaa miehellesi tilanne jolloin tämäkin herää huomaamaan että niin, tänään siellä pitikin olla jo kahdelta eikä kuudelta kuten edellisinä, treenipäivinä. Sammuta uuni sekä liesi, lämäytä tytölle maito, jätä mies syöttämään tyttö, vaihda vaatteet ja varusta tytön hoitolaukku, ota vuorostasi tyttö jotta mies pääsee valmistautumaan lähtöä varten, syötä tytölle mangososetta, vaihda tytöltä kakkavaippa ja laita hälle reissuvaatteet, mies lämmittää tässä välissä eilista broileripiirakkaa, peitä pinaattihöystö foliolla, ota sitä piirakkaa autoon matkaevääksi ja lähde kohti kesäteatteria, myöhässä kuinkas muuten. 

Nauti Suomen vanhimman yhtäjaksoisesti toimineen kesäteatterin tunnelmasta, iloitse kun ihmisiä paikalle virtaa sateesta huolimatta, hätistele pois ampiaisia, ole ylpeä reippaasta tytöstäsi sekä lavalla esiintyvästä miehestäsi, syö pari makkaraa, juttele tuttujen kanssa. 

Kotiin palatessa laita riisi kiehumaan, paista maissinpalasia uunissa grillivastuksen alla, syötä ensin tytölle tämän oma eväs, lämmitä pinaattihöystö (tsekkaa suola) ja broileri mikrossa ja istahda sitten miehesi kanssa syömään lounaaksi tarkoitettua päivällistä.

Tämä on kyllä tosi hyvää. Osan valmistusvaiheista voi halutessaan jättää pois, ja lyhentää siten syömään pääsyä. Mutta jos haluaa kokea kaiken, niin kannattaa kivuta Nurmijärven Taaborinvuorelle katsomaan Nummisuutareita. Saa tulla moikkaamaan, mikäli meidät siellä bongaa. :)

Miten?

En oikein ole vielä päättänyt, miten aion pienenemistäni seurata. Vaaka olisi järkevin, mutta jotenkin vierastan edelleen puntaria. Mutta pakko sille on kivuta jossain välissä. Tavoitevaatteitahan on nyt kaappi pullollaan, mutta niiden päälle kiskominen alkaa lähinnä ketuttaa, enkä välttämättä osaa ottaa sitä tsemppinä oikeaan suuntaan... :D Mutta varmaan noiden kombinaatiolla mennään. Seurailen eräitä farkkuja tässä jonkin aikaa, jos niissä ei ala löysyyttä löytymään, niin puntarille ja tarkempi seuranta päälle, sekä syömisen että painon suhteen. 

Tällä hetkellä en vain jaksaisi aina merkkailla kaikkia syömisiä johonkin. Puhelimessa on kalorilaskuri, netistä löytyy useitakin vaihtoehtoja, mutta se on yllättävän työlästä puuhaa. Etenkin, kun kokkaillaan aina mitä milloinkin ilman mitään tarkkaa reseptiä. Muutenkin haluaisin pienenemisen onnistuvan samalla tavalla kuin aikaisemminkin, syömällä monipuolista, kasvispainotteista ruokaa, mutta etenkin määriä tarkkaillen. Eilen tehtiin muuten harvinaista herkkua pitkästä aikaa, dodoa eli paistettua plantainia eli ruokabanaania. Tulisen tomaattikastikkeen kanssa se on niiiiin hyvää, lempparia silloin Nigeriassa vieraillessa. Ei välttämättä mitään laihdutusruokaa, mutta toisaalta eipä tässä milläkään laihdutuskuurilla ollakaan. ;) Plantainiahan ei normi-ruokakaupoista löydä, vaan sitä pitää ostaa afrikka-aasia-erikoisliikkeistä. Niistä onneksi löytyy hyvin myös muita aineksia nigerialaiseenkin kokkailuun. Ogboloa, egusia jne jne. 

Kaverina myös riisiä ja kanaa.

Omasta mielestäni olen onnistunut pienentämään annoksia, eikä naposteltuakaan tule pitkin päivää (kun kaapeissa ei ole mitä napostella, ehheheheh). Se sipsipussikin on muuten saanut olla rauhassa kaapissa! Eilen pistäydyin päivälenkin yhteydessä lähikaupassa ja mietin, mitä ostaa makeanhimoon. Päädyin kuivattuihin hedelmiin, joiden haluan ainakin kuvitella olevan hitusen parempi valinta kuin mikään karkkipussi. Lisäksi ne on niin öllömakeita, ettei niitä mahdottomia määriä oikein voikaan syödä. Tai no voi jos sille päälle sattuu, etenkin kun pussi on hawaian mix jossa on mukana kookosta, mutta ainakin toistaiseksi pussi on vajunnut suht' vähän. :D

Eilinen päivälenkki muuten tapahtuikin lennosta, alun perin en ajatellut ulos lähteä epävakaisen sään takia. Riitu kuitenkin aloitti sellaisen unikätinän, että päätin lähteä ulos, pikku tuulettuminen teki meille molemmille hyvää. Riitu ei vaan ole mikään vaunuissa nukkuja, unta piisaa tasan sen verran kuin liikettä. Kun ollaan pysähdyksissä, myös silmät aukeaa. :) Muutenkin hänellä on tapana ottaa lyhkäisempiä päikkäreitä pitkin päivää, ja sitten nukkua kunnon yöunet, mikähän kyllä meille passaa. :) 

Nyt alkaa kuulua sen suuntainen kätinä, että kohta on pienimmällä iso nälkä, joten mentävä on tekemään asialle jotakin.

Humaus niinkuin tuulispää, jostain saapuu yllättää

Elämääni eniten ikinä mullistanut asia tapahtui siis maaliskuussa, tarkalleen ottaen 16.3. klo 17.49, silloin putkahti maailmaan tyttäremme "Riitu", useamman päivän aktiivisen odottelun jälkeen. Odotteluahan tosin oli kestänyt jo se perinteinen 9 kuukautta, mutta ihan loppuvaiheessa Riitu päätti tuoda odotukseen hieman jännitystä mukaan. Lapsivedet menivät sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, sairaalaan mentiin maanantai-iltana, omat supistukset laantuivat joten seurasi 3 satsia oksitosiinia kahtena päivänä. Eikä meinannut tapahtua mitään. Liekö sitten keisarinleikkauksen uhka saanut typyyn vauhtia, kun keskiviikkona viimeisellä hetkellä synnytys alkoi edistyä ja olikin sitten vajaassa kolmessa tunnissa ohi. Kiireellinen epiduraali ehdittiin laittaa (onneksi!), ponnistusvaihe kesti noin 50 minuuttia, josta tosin osa aikaa oli odottelua, että supistukset jälleen voimistuisi. Itse synnytys sujui hyvin, ei jäänyt traumoja vaikka käyhän se kipeää, totta kai se käy! Mutta sille kivulle on syynsä. Enemmän ahdisti se päivien pituinen odottelu kun sitä kipua nimenomaan toivoin jo tulevaksi ja synnytyksen kunnolla alkavaksi. Siellä sairaalassa maatessa/kulkiessa kyllä ehti käydä kaikenlaiset tunneskaalat läpi. Onneksi Aatu pystyi olemaan vierellä kaikki ne päivät, muuten tuskin olisin jaksanut tsempata.

Tippuu, tippuu, oksitosiini tippuu... Ja supistaa, supistaa van mittään ei tapahu.

Vihdoin ja viimein siis saatiin nyyti syliin, ja siinä köllöteltiin ihmetyksen vallassa. Ensimmäinen yö lapsen kanssa oli kyllä ikimuistoinen. Siinä se nyt on. Mitä minä teen? Onpa se pieni. Onpa se kaunis! Mitä minä osaan? Miten minä osaan? Jestas sentään. Mulla on laps. Tuossa se on. Hengittäähän se? Lapsivesien menosta huolimatta supertyttömme ei saanut minkäänlaista tulehdusta, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään hätää niinä viimeisinä odottelupäivinä, vaikka vedet olivatkin menneet. Synnytyksen yhteydessä kyllä tultiin huomaamaan, että napanuora oli kahdesti kaulan ympärillä (pituutta napanuoralla metri), mutta onneksi löysästi niin siitäkään ei aiheutunut isompaa vaaraa. Kokoahan hällä oli maailmaan tullessaan 52 cm sekä 3910 g. Eli pitkä tytönhuikale. :) Syntymän hetkellä muuten musiikkina raikasi Jukka Pojan versio Juha Tapion kappaleesta Mitä silmät ei nää, mikä oli ihan sopiva eikä vain siksi, että tykkään molemmista artisteista. Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää, jossakin kaipaus hellittää, ehkä tänään, ehkä tänään, joku löytää taivaan... Humaus niinkuin tuulispää, jostain saapuu yllättä!

 

Kotiin päästiin perjantai-iltana. Minulla oli jo sairaalassa tunne, että niinköhän imettäessä maitoa tarpeeksi tulee, etenkin kun tytön paino oli laskusuuntainen. Onneksi neuvolaterkan kotikäynti oli heti maanantaina jolloin huomattiinkin, että paino oli laskenut entisestään, vaikka viikonloppuna olin imettänyt päivät ja yöt. Tyttö ei kuitenkaan ollut itkenyt nälkää, eikä muutenkaan ollut vaikuttanut tyytymättömältä. Päätettiin sitten aloittaa lisämaidon antaminen silloin maanantaina, ja kun ensimmäisen kerran illalla annettiin pullosta maitoa ja näin, miten ahnaasti tyttö söi, en kokenut niinkään pettymystä imetyksen epäonnistumisen vuoksi, vaan ihan silkkaa raivoa itseäni kohtaan. Lapsenihan on nähnyt nälkää! Siitä lähtien ollaan menty osittaisimetyksellä, mikä on osoittautunut vallan toimivaksi systeemiksi meille. Isäkin pääsee osalliseksi syöttämiseen, eikä vauva ole kiinni minussa _ihan_ koko ajan. Sitä alun jatkuvaa "pesimis"syöttämistä ei kestänyt pää eikä lonkat. Edelleen tyttö on rinnalla pitkin päivää, joko ennen pullosyömistä tai sen jälkeen. Suurin satsi äidinmaitoa tuntuu menevän aamusyötöillä.  Ja hyvin on kompensoitu alun painonputoamista, pituutta tulee hyvin myös (jo rakenneultrassa olka- ja reisiluu olivat sen verran pitkiä, että hoitaja mittaili niitä useampaan kertaan). Eli potra tyttö on, hyvin kasvaa ja vahvistuu. Ihanasti isänsä näköinen päästä varpaisiin, mutta äitinsä posket. :D

Riitu on alusta asti ollut ihanan rauhallinen lapsi, isompia vatsavaivojakaan ei ole ollut. Mutta vanhemmuuden multihuipentuma, eli kakkaseuranta on tuttua - milloin tulee, miten tulee, millaista tulee. :D Mutta vaikka luonnetta alkaa pikkuhiljaa typylillä tulla esiin, edellen hän on hyväntuulinen - kunhan vain sitä ruokaa on riittävästi. Yöt ovat sujuneet suhteellisen helposti myös, alkuun hän heräsi syömään kahdesti, ja nykyisin hän nukkua hujuttelee yöt heräten syömään 5-6 korvilla, ja nukkuu sen jälkeen vielä muutaman tunnin. Eli pahempaa uupumusta en ole joutunut kokemaan. Luonnollisesti hoidin yösyöttämiset itse kun kuitenkin imetän, vaikka Aatu olikin sitä mieltä alkuun että minulla olisi pitänyt herättää hänetkin joka kerta. :) Hän on ollut muutenkin upeasti mukana kaikessa Riitun hoidossa, vaikka se ei hänen kotimaassaan Nigeriassa välttämättä kovin yleistä olekaan. Ovatpa jo viettäneet muutaman päivän keskenäänkin, kun mamma kävi Juhannustöissä, eikä ollut ongelmia. :)

Vanhemmaksi, äidiksi, tulo on ollut huikeaa. En oikein ennalta osannut arvioida, miten tulisin reagoimaan, miltä se tulisi tuntumaan, lapsen saaminen siis. Lasten saaminen on sellainen asia, jonka suhteen minulla ei koskaan ollut mitään päämäärää. Vauvakuumetta minulla ei koskaan ole ollut, vaikka eri-ikäisten lasten kanssa olenkin tekemisissä ollut koko ikäni, ja toiminut myös lapsenlikkana. Lukioikäisenä tuumasin, että varmaan adoptoin sitten joskus. Jo silloin nimittäin ajattelin, että ylipainoni tulisi tavalla tai toisella haittaamaan lasten saamista. Niin kuvittelin siihen saakka, kunnes tulin raskaaksi. Olin itse asiassa hämmästynyt, miten nopeasti tulinkaan raskaaksi.  Oli upeaa huomata, että vartaloni ja elimistöni kykeni tuomaan lapsen tähän maailmaan, etenkin kun olin koko ajan ajatellut ja valmistautunut siihen, että niin ei tulisi käymään (pessimisti ei pety). Raskausaikakin oli vieläpä suhteellisen vaivatonta. Tämä on varmaankin jokin luonnon kiero keino tuottaa lisää lapsukaisia maailmaan (uutta putkeen vaan?) - mutta en tietenkään kuvittele, että raskaus ja vauva-aika on aina silkkaa ihanuutta ja pelkkää ruusunpunaa. Mutta nuorimman siskoni sanoin, olen ihan hurahtanut äitiyteen. :) Ja rinnalla on yhtä hurahtanut iskä. <3 Se kaikennielevä rakkaus mutta myös huoli ja huono omatunto... Raastavan mahtavaa. Sanoin äidilleni, että avioliiton ja vanhemmuuden myötä ymmärrän häntä nyt jotenkin paremmin. Mutta palataan kuulema asiaan 15 vuoden päästä. :D