Elämään tarvitaan siivet ja juuret

Olen tässä viime päivät löytänyt itseni miettimästä monessa kohtaa sitä, miten erilaisia todellisuuksia tähän maailmaan mahtuu. Siis ihan lähipiiristä alkaen. Sitten olen pohtinut, että olenko tyytyväinen tähän tämänhetkiseen omaan todellisuuteeni. 

Olen aina ollut melkoinen hetkessä eläjä. Luottanut vahvasti intuitioon eri päätöksiä tehdessä, ottanut äkkilähdön eri suuntaan jos siltä on tuntunut. Ja nauttinut vauhdista. Nyt tuo vauhti on hidastunut, ensin miehen, sitten lapsen myötä. Kaksi elämänkumppania rinnalla pakottaa ottamaan huomioon paljon sellaisia asioita, joita yksin eläessä ei tarvinnut. Jossakin näin otsikoita siitä, kuinka tutkimusten mukaan sinkut ovat onnellisempia kuin parisuhteessa olevat tai perheelliset. Suhteellista lienee sekin, kun kuitenkin kovin monella sinkulla se tarve saada joku rinnalleen on. Mutta muuttaahan se elämää toki, eikä enää voi tehdä niin itsekkäästi päätöksiä kuin aikaisemmin. Mutta onhan siinä puolensakin, kun yhdessä matkaa tekee. Parisuhteessa oleminen on ollut ja on juuri sellaista kuin mitä sinkkuna ajattelinkin sen olevan, ja toisaalta ei yhtään sellaista, kuin ajattelin sen olevan. Kompromisseja on siis tehtävä, ihan kaikkea ei voi saada. 

Myös äitiys on kaikkea sitä, mitä kuvittelinkin sen olevan ja paljon muuta. Mutta viiden kuukauden ikäisen lapsen kanssa kompromisseja ei oikein voi tehdä. Ja tämä onkin ollut mulle viime aikoina yllättävän haastavaa, siis päästää irti kontrollista ja siitä, että asiat ei mene just siinä järjestyksessä kuin olin ajatellut. Kasvunpaikka siis myös äidille, ei vain lapselle. Lisäksi viime aikoina olen ensimmäistä kertaa alkanut tuntea ihan fyysistä väsymystä, sillä Riitu muutti rytmiään, itse asiassa parempaan suuntaan mutta äidillä on nyt ongelmia muuntautua mukana. Riitu alkaa yöunille nykyisin aikaisemmin ja herää myös aamuyöstä aikaisemmin syömään sen yhden yösyöntinsä. Hän myös herää aamulla aikaisemmin kuin ennen. Lisäksi hän nukkuu hieman levottomammin kuin aikaisemmin, ja minä herkkäunisena herään joka ähinään ja tuhinaan. Tämähän olisi helposti ratkaistavissa sillä, että itsekin työntyisi aikaisemmin nukkumaan ja siihen täytyykin pyrkiä turhan väsykiukuttelun sijaan. Olen huono nukkumaan päiväuniakaan, joten täytyy nyt yrittää satsata yöuniin.

Kaiken kaikkiaan olen omaan todellisuuteeni ihan tyytyväinen, ja olen kiitollinen monesta asiasta. Välillä totta kai tekee mieli valittaa ja marista, mutta aika pian yleensä saan asiat jälleen oikeisiin mittasuhteisiin ja matka jatkuu - etenkin kun on asioita, joihin vain ei voi vaikuttaa. Mutta kyllä tämä fyysinen väsymys oikeasti saa myös mielen nopeammin matalaksi, joten siitäkin syystä pitää saada unirytmi itsellä kuntoon. Että jaksaa taas paarustaa arkea eteenpäin. Jokaisella on taakkansa kannettavanaan ja helposti ajattelee, etenkin nykypäivän kiiltokuvasomemaailmassa, että kylläpä toisilla onkin helppoa! Voi jos olisivat minun kengissä niin tietäisivät! Ja että kyllähän sitä minäkin jos olisi tuommoista, ja tuommoiset mahdollisuudet! Mutta niinhän sitä sanotaan, että jos kaikkien ihmisten taakat laitettaisiin kasaan ja saisit valita minkä otat, niin omasi sieltä kuitenkin loppujen lopuksi valitsisit. Sillä ei voi tietää, mitä siellä kiiltokuvien takana oikeasti tapahtuu. 

Toisaalla taas kiiltokuvat ovat kaukana ja ihmisillä on oikeasti hätä. 19.8. on humanitaarisen avun päivä, ja sille avulle kyllä on nykypäivänä tarvetta ympäri maailmaa, valitettavasti. Olen sitä mieltä, että suuret valtionjohtajat jotka haluavat lisää valtaa, mainetta ja kunniaa, pitäisi laittaa joko tappelemaan keskenään tai pistää pelamaan jotain tietokonepeliä, mitelkööt siis keskenään eivätkä laittaisi kansaa kärsimään omien valtahalujensa vuoksi. Toisaalta, onhan heillä hanakoita kannattajia jotka ovat valmiita taistoon johtajiensa puolesta. Ihminen ei vain tunnu oppivan historiasta, vaan samat asiat toistuvat yhä uudelleen ja uudelleen, eivätkä sodat ja kärsimys tunnu vähenevän, paikka ja muoto saattavat vain vaihtua. Uutiskuvia katsoessa ei välttämättä tule ajatelleeksi, että niissä vilahtavilla ihmisillä on jokaisella oma tarinansa. Omat toiveet, suunnitelmat, unelmat, joita ei välttämättä voi koskaan saavuttaa, joilta elämisen vaihtoehdot on riuhtaistu pois. 

Kuka voi määritellä sen, kenen elämä on arvokkaampi kuin jonkun toisen? Miksi minun elämäni olisi yhtään sen arvokkaampi kuin esimerkiksi jonkun turvapaikanhakijoista tai pakolaisleirissä syntyneen lapsen? Mulla on vaan käynyt tuuri, vaikka aina ei siltä tunnukaan. Mulla löytyy elämään juuret sekä myöskin siivet, ja ainakin toistaiseksi mahdollisuus vaihtaa suuntaa itse eikä ulkopuolisen voiman pakottamana.

Britakakku joka olikin pavlova, kesälomailua ja viiniä

Oho, puolihuolimaton blogitauko. 

Viikko sitten kyllä kirjoittelin jo piiiiitkät pätkät meidän Lintsipäivästä siskon perheen kanssa, mutta teknologia teki temppunsa ja teksti hävisi. Joten lunttasin läppärin kiinni. Ja nyt ollaan takaisin kotona ja aukaisin tämän läppärin jälleen. 

Viikko sitten perjantaina käytiin siis Linnanmäellä, itsehän en mihinkään laitteeseen tunkeutunut, vaan ihmeteltiin Riitun kanssa menoa ihan maantasalta. Seaworldista sentään löytyi mulle toteemieläin:

Aatu esitteli taitojaan ja voitti korispelistä päävoiton, eli valllltaisan suuren pehmokäärmeen. 

Sitä ennen valmisteltiin okroa eli okraa nigerialaisittain. Okrallahan on kokattuna sellainen jännä limainen olomuoto, maku on mieto mutta hyvä. Yleensä Nigeriassa siitä tehdään jonkin kastikkeen päälle oma, vihreä liemensä, mutta nyt Aatu päätti sekoitella kaikki keskenään sekaisin sellaiseen patamaiseen muotoon. 

Silloin viikko sitten lauantaina mulla oli omituinen päänsärky läpi päivän, se ei lähtenyt pois lääkkeelläkään. Mutenkin oli semmoinen pönttö sekaisin -olo kaikin puolin. Vaikka olo ei ollut mikään parhain halusin kuitenkin leipoa jotakin Riitun 4 kk-"synttäreiden" kunniaksi. En kovin paljoa leivoskele lähinnä siitä syystä, että joudun yleensä yksin ne luomukseni myös syömään. Aatu kyllä maistelee ja syö jonkun palan, mutta ei ole niin makean perään että päivästä toiseen leivonnaisia mutustelisi. Paitsi digestivekeksejä. Ja banaanikakkua. Se uppoaa hyvin. Mutta nelikuista pikkumuoria juhlistaakseni siis päätin tehdä britakakkua tuoreista mansikoista, kun siskon perhe oli paikalla kaverina sillä herkuttelemaan. Tein myös sitä banaanikakkua, kun hedelmälautasella lojui muutama tummumaan päässyt yksilö. 

Etsin reseptit ja aloitin valmistamisen. Uunista tuli tällainen luomus...

...ja rupesin pohtimaan, että hetkinen. Mulla piti tehdä britakakku. Tämä on pavlova. Siis mitä. Ajattelin britakakkua, etsin pavlovan ohjeen. Ja sen tein. No, hyvää oli pavlovakin, päällänsä sitruunatuorejuustotäyte, tuoretta mansikkaa sekä kermavaahtoa. 

Banaanikakun leipominen ei sekään mennyt ihan putkeen. Etsin ohjeen, sekoitin kuivat aineet ja älysin vasta sitten, että eihän mulla ole voita. Etsin toisen ohjeen. Tämä on sopiva, jes. Siihen menee puolet vähemmän jauhoja, ou nou. En halua heittää hukkaan. No, sävellän vähäsen... Lopputuloksena ihan hyvän makuinen, mutta hieman totuttua, mehevää banaanikakkua kuivakampi yksilö... 

Ihmettelin, että mikä ihme nyt oikein mättää, miten mulla ajatus sutii näin älyttömästi. Mysteeri ratkesi, kun sunnuntaina alkoi menkat, ekan kerran vuoteen. Hormonitoiminta rytkähti siis käyntiin tauon jälkeen ja pisti systeemin sekaisin hetkeksi. :D 

Viime sunnuntaina matkattin junalla kotikonnuilleni Kainuuseen ja vietettiin siellä vajaa viikko. Oli melkoisen täyteen buukatut päivät, mutta oli ihana tavata ystäviä ja sukulaisia. Riitu oli oikein reipas matkailija kaikin puolin. Tulin vain huomaamaan näin kotiin palattuani, että minusta on tullut todella huono ottamaan kuvia. Tai siis unohdan ottaa niitä kuvia. Vuoden Äiti -palkintokin on täten menetetty, sillä viiniä tuli nautittua. Imetysmatkanihan alkaa olla lopuillaan, maitoa heruu yhä vähemmän ja vähemmän (niinkuin alkoholin nauttimistaan nyt pitäisi puolustella, mutta pitääpä kuitenkin, unohtamatta niitä kaloreita...).

Ja Lihavan naisen kesäretongeissa tänään menomatkan matkustuslookki; paidanhölttänä, lempparifarkut (jotka jälleen ihme kyllä sopii päälle) sekä tennarit. :D
 

Syötyä ja juotua tuli siis hyvin, läpi viikon. Olen lukenut erilaisia vastaan tulleita artikkeleita, missä kaikissa kerrotaan, kuinka laihduttaminen ei onnistu pingottamisella, vaan sitten kun haastateltava oli päättänyt olla olematta dieetillä, sitä olikin laihtunut kuin itsestään. No mulla tämä ei onnistu. Jos annan itselleni luvan olla vaan, tuloksena on lihominen. Se liiallisen syömisen mekanismi vaan on jossakin tuolla hirmuisen syvällä. Olen kamppaillut itseni kanssa, että kumpaan suuntaan tässä nyt lähden; yritänkö iloita itsestäni ja olemisestani, olla suvaitsevaisempi itseäni kohtaan, rakastaa itseäni ja kroppaani ja hyväksyä itseni. Vaiko alottaisinko huomenna tiukan dieetin, läski palamaan ja vauhdilla? Saiskohan noita jotenkin yhdistettyä?

Loppuun karuakin karumpi faceswap, jossa nähdään intialainen pornotähti sekä pigmenttihäiriöstä kärsivä jenkkifutari:

Hyvää heinäkuun viimeistä viikkoa! :)

Humaus niinkuin tuulispää, jostain saapuu yllättää

Elämääni eniten ikinä mullistanut asia tapahtui siis maaliskuussa, tarkalleen ottaen 16.3. klo 17.49, silloin putkahti maailmaan tyttäremme "Riitu", useamman päivän aktiivisen odottelun jälkeen. Odotteluahan tosin oli kestänyt jo se perinteinen 9 kuukautta, mutta ihan loppuvaiheessa Riitu päätti tuoda odotukseen hieman jännitystä mukaan. Lapsivedet menivät sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, sairaalaan mentiin maanantai-iltana, omat supistukset laantuivat joten seurasi 3 satsia oksitosiinia kahtena päivänä. Eikä meinannut tapahtua mitään. Liekö sitten keisarinleikkauksen uhka saanut typyyn vauhtia, kun keskiviikkona viimeisellä hetkellä synnytys alkoi edistyä ja olikin sitten vajaassa kolmessa tunnissa ohi. Kiireellinen epiduraali ehdittiin laittaa (onneksi!), ponnistusvaihe kesti noin 50 minuuttia, josta tosin osa aikaa oli odottelua, että supistukset jälleen voimistuisi. Itse synnytys sujui hyvin, ei jäänyt traumoja vaikka käyhän se kipeää, totta kai se käy! Mutta sille kivulle on syynsä. Enemmän ahdisti se päivien pituinen odottelu kun sitä kipua nimenomaan toivoin jo tulevaksi ja synnytyksen kunnolla alkavaksi. Siellä sairaalassa maatessa/kulkiessa kyllä ehti käydä kaikenlaiset tunneskaalat läpi. Onneksi Aatu pystyi olemaan vierellä kaikki ne päivät, muuten tuskin olisin jaksanut tsempata.

Tippuu, tippuu, oksitosiini tippuu... Ja supistaa, supistaa van mittään ei tapahu.

Vihdoin ja viimein siis saatiin nyyti syliin, ja siinä köllöteltiin ihmetyksen vallassa. Ensimmäinen yö lapsen kanssa oli kyllä ikimuistoinen. Siinä se nyt on. Mitä minä teen? Onpa se pieni. Onpa se kaunis! Mitä minä osaan? Miten minä osaan? Jestas sentään. Mulla on laps. Tuossa se on. Hengittäähän se? Lapsivesien menosta huolimatta supertyttömme ei saanut minkäänlaista tulehdusta, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään hätää niinä viimeisinä odottelupäivinä, vaikka vedet olivatkin menneet. Synnytyksen yhteydessä kyllä tultiin huomaamaan, että napanuora oli kahdesti kaulan ympärillä (pituutta napanuoralla metri), mutta onneksi löysästi niin siitäkään ei aiheutunut isompaa vaaraa. Kokoahan hällä oli maailmaan tullessaan 52 cm sekä 3910 g. Eli pitkä tytönhuikale. :) Syntymän hetkellä muuten musiikkina raikasi Jukka Pojan versio Juha Tapion kappaleesta Mitä silmät ei nää, mikä oli ihan sopiva eikä vain siksi, että tykkään molemmista artisteista. Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää, jossakin kaipaus hellittää, ehkä tänään, ehkä tänään, joku löytää taivaan... Humaus niinkuin tuulispää, jostain saapuu yllättä!

 

Kotiin päästiin perjantai-iltana. Minulla oli jo sairaalassa tunne, että niinköhän imettäessä maitoa tarpeeksi tulee, etenkin kun tytön paino oli laskusuuntainen. Onneksi neuvolaterkan kotikäynti oli heti maanantaina jolloin huomattiinkin, että paino oli laskenut entisestään, vaikka viikonloppuna olin imettänyt päivät ja yöt. Tyttö ei kuitenkaan ollut itkenyt nälkää, eikä muutenkaan ollut vaikuttanut tyytymättömältä. Päätettiin sitten aloittaa lisämaidon antaminen silloin maanantaina, ja kun ensimmäisen kerran illalla annettiin pullosta maitoa ja näin, miten ahnaasti tyttö söi, en kokenut niinkään pettymystä imetyksen epäonnistumisen vuoksi, vaan ihan silkkaa raivoa itseäni kohtaan. Lapsenihan on nähnyt nälkää! Siitä lähtien ollaan menty osittaisimetyksellä, mikä on osoittautunut vallan toimivaksi systeemiksi meille. Isäkin pääsee osalliseksi syöttämiseen, eikä vauva ole kiinni minussa _ihan_ koko ajan. Sitä alun jatkuvaa "pesimis"syöttämistä ei kestänyt pää eikä lonkat. Edelleen tyttö on rinnalla pitkin päivää, joko ennen pullosyömistä tai sen jälkeen. Suurin satsi äidinmaitoa tuntuu menevän aamusyötöillä.  Ja hyvin on kompensoitu alun painonputoamista, pituutta tulee hyvin myös (jo rakenneultrassa olka- ja reisiluu olivat sen verran pitkiä, että hoitaja mittaili niitä useampaan kertaan). Eli potra tyttö on, hyvin kasvaa ja vahvistuu. Ihanasti isänsä näköinen päästä varpaisiin, mutta äitinsä posket. :D

Riitu on alusta asti ollut ihanan rauhallinen lapsi, isompia vatsavaivojakaan ei ole ollut. Mutta vanhemmuuden multihuipentuma, eli kakkaseuranta on tuttua - milloin tulee, miten tulee, millaista tulee. :D Mutta vaikka luonnetta alkaa pikkuhiljaa typylillä tulla esiin, edellen hän on hyväntuulinen - kunhan vain sitä ruokaa on riittävästi. Yöt ovat sujuneet suhteellisen helposti myös, alkuun hän heräsi syömään kahdesti, ja nykyisin hän nukkua hujuttelee yöt heräten syömään 5-6 korvilla, ja nukkuu sen jälkeen vielä muutaman tunnin. Eli pahempaa uupumusta en ole joutunut kokemaan. Luonnollisesti hoidin yösyöttämiset itse kun kuitenkin imetän, vaikka Aatu olikin sitä mieltä alkuun että minulla olisi pitänyt herättää hänetkin joka kerta. :) Hän on ollut muutenkin upeasti mukana kaikessa Riitun hoidossa, vaikka se ei hänen kotimaassaan Nigeriassa välttämättä kovin yleistä olekaan. Ovatpa jo viettäneet muutaman päivän keskenäänkin, kun mamma kävi Juhannustöissä, eikä ollut ongelmia. :)

Vanhemmaksi, äidiksi, tulo on ollut huikeaa. En oikein ennalta osannut arvioida, miten tulisin reagoimaan, miltä se tulisi tuntumaan, lapsen saaminen siis. Lasten saaminen on sellainen asia, jonka suhteen minulla ei koskaan ollut mitään päämäärää. Vauvakuumetta minulla ei koskaan ole ollut, vaikka eri-ikäisten lasten kanssa olenkin tekemisissä ollut koko ikäni, ja toiminut myös lapsenlikkana. Lukioikäisenä tuumasin, että varmaan adoptoin sitten joskus. Jo silloin nimittäin ajattelin, että ylipainoni tulisi tavalla tai toisella haittaamaan lasten saamista. Niin kuvittelin siihen saakka, kunnes tulin raskaaksi. Olin itse asiassa hämmästynyt, miten nopeasti tulinkaan raskaaksi.  Oli upeaa huomata, että vartaloni ja elimistöni kykeni tuomaan lapsen tähän maailmaan, etenkin kun olin koko ajan ajatellut ja valmistautunut siihen, että niin ei tulisi käymään (pessimisti ei pety). Raskausaikakin oli vieläpä suhteellisen vaivatonta. Tämä on varmaankin jokin luonnon kiero keino tuottaa lisää lapsukaisia maailmaan (uutta putkeen vaan?) - mutta en tietenkään kuvittele, että raskaus ja vauva-aika on aina silkkaa ihanuutta ja pelkkää ruusunpunaa. Mutta nuorimman siskoni sanoin, olen ihan hurahtanut äitiyteen. :) Ja rinnalla on yhtä hurahtanut iskä. <3 Se kaikennielevä rakkaus mutta myös huoli ja huono omatunto... Raastavan mahtavaa. Sanoin äidilleni, että avioliiton ja vanhemmuuden myötä ymmärrän häntä nyt jotenkin paremmin. Mutta palataan kuulema asiaan 15 vuoden päästä. :D