Ajatusta nopeammat kädet

Tiistaina meillä piti mennä Seurasaareen, ajattelin jo kaikkia niitä kauniita kuvia mitä saadaan otettua ja mukavaa käppäilyä aurinkoisessa säässä ja piknikiä. Mutta mentiinkin päivystykseen. Maanantain huhkimisen (kirjojen ja astioiden pakkaamisen sekä laatikoiden kantelun) päälle päätti ristiselkäni suuttua totaalisesti. Tiistaiaamuna ihmettelin Riitun aamusyönnille noustessani kipeää selkää, enkä sitten meinannut päästä vessanpytyltä ylös. Kuinka mieltäylentävää. Mieltäylentävää oli myös huomata, että tarvitsen apua saadakseni vaatteet päälle. Eli siis päivystykseen ja kolmen kipulääkkeen kanssa kotiin. Ei raskaita kantamisia, päällysmiehen hommiin, tuumasi mukava lääkäritäti. Pikkuisen ottaa pattiin, välilevyn lisäksi pullistelee myös otsasuoni. Paitsi, että selättömyys hankaloittaa pakkaamista ja siivoamista, hankaloittaa se myös Riitun hoitamista. Onneksi äitini on täällä kaverina, Aatun lisäksi tietysti. 

No, tänään torstaina meillä piti jo lähteä äitin kanssa viemään tavaroita uuteen asuntoon. Mutta mentiinkin taas päivystykseen. Äidillä tulehdus, johon lääkärisetä määräsi antibiootin. Vuoronperään siis kuskailtiin toisiamme tutkittavaksi. Eikä kahta ilman kolmatta; kroppani päätti reagoida yhteen kipulääkkeistä muodostaen ihottumakartan minnekäs muualle kuin iki-ihanaan mahanröllykkääni. Joka on muuten isontunut silmin nähden parin viime viikon aikana - ahistaaahistaa. Röllykkääni tosiaan aamun rapsuttelin ihmetellen, että mikä siellä kutisee ja kotiin päästyäni huomasin, että ei taida olla farkkujen nappi mikä kutittaa. Tiputetaanpa siis yksi lääke pois, itse asiassa se vahvin kipulääke.

Odotan jo niin, että päästään asettumaan uuteen kotiin, välitilafiilis kaikkoaisi ja löytäisin itsestäni energian alkaa keskittyä omaan hyvinvointiin. Tällä hetkellä ajatukset juoksee niin villisti ympäriinsä, että sisäänrakentunut syömismekanismi on täysin valloillaan. Eli jotain suuhun jatkuvasti, koko ajan, paitsi nukkuessa. Miten se mekanismi voikin olla niin voimakas, ja mieli niin heikko, käsi nopeampi kuin ajatus! Toivon, että ulkoisten puitteiden muuttumisen myötä myös sisäinen muutos saa jälleen vahvistusta, ja kun tilanne jälleen vakaantuu kykenen saamaan käsieni liikkeet hallintaan. Siihen saakka kait toinen käsi kulkee suuhun ja toinen kyhnyttää suurenevaa mahanröllykkää.

Tämä muutto kyllä muistetaan.

Where I lay my plate is home

Heräsin huomamaan, että tässä puoliviattomassa viestittelyssä ystävän kanssa kiteytyy ehkä se oleellisin kompastuskivi meikäläisen suhteessa ruokaan:

 M(inä): Heips! Keskiviikkona ajateltiin vielä täräyttää Lucifer tulille ja kärtsäillä hieman makkaraa. Eli mikäli aikatauluihin passaa niin tervetuloa klo 18 alkaen muuttolaatikoiden keskelle, talo tarjoaa kabanossia ja britakakkua. Sokerittomille ja maidottomille ihmisille silikkaa hedelmäsekamelskaa. Pakkasesta löytyy muutama possuvarras, paistellaan nekin jos makkara tökkii.

 

Y(stävä): Jes. Kivaa syödä ruokaa! 

 

M: No onhan se, vaikka tällä kertaa mennään peruseväillä kun ei enempätä jaksa. Van makkara on hyvvää!

 

Y: No makkarata tahi känttystä, emmä sen ruuan peräs tietenkää, mä vaan vitsailen ku oon niin hauska.

 

M: No kylhän mää sennyttiijän! Yritän vaan hillitä itseäni, että makkaralla nyt vaan mennään Tanja, makkaralla, elä hipelöi sitä tapas-kirjaa. se siis tuli kirjoja pakatessa vastaan. Tapakset! Nam! Mutta tehään niitä sitten siellä uudessa kodissa. Tai no ehkä perunamunakasta vois tehä nyt keskiviikkona. Ehkä. No mutta makkaraa kuitenkin. Ruoka on tärkeä asia, ja hyvä ruoka vielä tärkeämpi, ihan ehoton juttu kaikenlaisissa tapaamisissa.
 

Y: Sä oot sydämestäs italialaine. (kyseinen ystävä on siis asunut Italiassa enimmän osan aikuisikäänsä, toim.huom.) 

 

M: Mä oon kotonani missä vaan, missä on hyvää ruokaa. :D 

 

Y: Sä oot elossa! 

Joo, ihan niin kotonaan ei tarvisi olla kuin mitä olen, elossa varmaan säilyisi vähemmälläkin... :D 

Ja kyllä, muutamme taas, eihän edellisestä kerrasta olekaan kuin 9 kuukautta. Tällä kertaa vaihdetaan ihan asuinpaikkakuntaakin. Mutta siitä myöhemmin. 

Ja kyllä, tähän piti tulla kuva ruoasta, mutta kännykä ja läppäri eivät suostuneet yhteistyöhön.

 

Ja kyllä, tapas-ilta lienee pakko pitää jossain vaiheessa.

Britakakku joka olikin pavlova, kesälomailua ja viiniä

Oho, puolihuolimaton blogitauko. 

Viikko sitten kyllä kirjoittelin jo piiiiitkät pätkät meidän Lintsipäivästä siskon perheen kanssa, mutta teknologia teki temppunsa ja teksti hävisi. Joten lunttasin läppärin kiinni. Ja nyt ollaan takaisin kotona ja aukaisin tämän läppärin jälleen. 

Viikko sitten perjantaina käytiin siis Linnanmäellä, itsehän en mihinkään laitteeseen tunkeutunut, vaan ihmeteltiin Riitun kanssa menoa ihan maantasalta. Seaworldista sentään löytyi mulle toteemieläin:

Aatu esitteli taitojaan ja voitti korispelistä päävoiton, eli valllltaisan suuren pehmokäärmeen. 

Sitä ennen valmisteltiin okroa eli okraa nigerialaisittain. Okrallahan on kokattuna sellainen jännä limainen olomuoto, maku on mieto mutta hyvä. Yleensä Nigeriassa siitä tehdään jonkin kastikkeen päälle oma, vihreä liemensä, mutta nyt Aatu päätti sekoitella kaikki keskenään sekaisin sellaiseen patamaiseen muotoon. 

Silloin viikko sitten lauantaina mulla oli omituinen päänsärky läpi päivän, se ei lähtenyt pois lääkkeelläkään. Mutenkin oli semmoinen pönttö sekaisin -olo kaikin puolin. Vaikka olo ei ollut mikään parhain halusin kuitenkin leipoa jotakin Riitun 4 kk-"synttäreiden" kunniaksi. En kovin paljoa leivoskele lähinnä siitä syystä, että joudun yleensä yksin ne luomukseni myös syömään. Aatu kyllä maistelee ja syö jonkun palan, mutta ei ole niin makean perään että päivästä toiseen leivonnaisia mutustelisi. Paitsi digestivekeksejä. Ja banaanikakkua. Se uppoaa hyvin. Mutta nelikuista pikkumuoria juhlistaakseni siis päätin tehdä britakakkua tuoreista mansikoista, kun siskon perhe oli paikalla kaverina sillä herkuttelemaan. Tein myös sitä banaanikakkua, kun hedelmälautasella lojui muutama tummumaan päässyt yksilö. 

Etsin reseptit ja aloitin valmistamisen. Uunista tuli tällainen luomus...

...ja rupesin pohtimaan, että hetkinen. Mulla piti tehdä britakakku. Tämä on pavlova. Siis mitä. Ajattelin britakakkua, etsin pavlovan ohjeen. Ja sen tein. No, hyvää oli pavlovakin, päällänsä sitruunatuorejuustotäyte, tuoretta mansikkaa sekä kermavaahtoa. 

Banaanikakun leipominen ei sekään mennyt ihan putkeen. Etsin ohjeen, sekoitin kuivat aineet ja älysin vasta sitten, että eihän mulla ole voita. Etsin toisen ohjeen. Tämä on sopiva, jes. Siihen menee puolet vähemmän jauhoja, ou nou. En halua heittää hukkaan. No, sävellän vähäsen... Lopputuloksena ihan hyvän makuinen, mutta hieman totuttua, mehevää banaanikakkua kuivakampi yksilö... 

Ihmettelin, että mikä ihme nyt oikein mättää, miten mulla ajatus sutii näin älyttömästi. Mysteeri ratkesi, kun sunnuntaina alkoi menkat, ekan kerran vuoteen. Hormonitoiminta rytkähti siis käyntiin tauon jälkeen ja pisti systeemin sekaisin hetkeksi. :D 

Viime sunnuntaina matkattin junalla kotikonnuilleni Kainuuseen ja vietettiin siellä vajaa viikko. Oli melkoisen täyteen buukatut päivät, mutta oli ihana tavata ystäviä ja sukulaisia. Riitu oli oikein reipas matkailija kaikin puolin. Tulin vain huomaamaan näin kotiin palattuani, että minusta on tullut todella huono ottamaan kuvia. Tai siis unohdan ottaa niitä kuvia. Vuoden Äiti -palkintokin on täten menetetty, sillä viiniä tuli nautittua. Imetysmatkanihan alkaa olla lopuillaan, maitoa heruu yhä vähemmän ja vähemmän (niinkuin alkoholin nauttimistaan nyt pitäisi puolustella, mutta pitääpä kuitenkin, unohtamatta niitä kaloreita...).

Ja Lihavan naisen kesäretongeissa tänään menomatkan matkustuslookki; paidanhölttänä, lempparifarkut (jotka jälleen ihme kyllä sopii päälle) sekä tennarit. :D
 

Syötyä ja juotua tuli siis hyvin, läpi viikon. Olen lukenut erilaisia vastaan tulleita artikkeleita, missä kaikissa kerrotaan, kuinka laihduttaminen ei onnistu pingottamisella, vaan sitten kun haastateltava oli päättänyt olla olematta dieetillä, sitä olikin laihtunut kuin itsestään. No mulla tämä ei onnistu. Jos annan itselleni luvan olla vaan, tuloksena on lihominen. Se liiallisen syömisen mekanismi vaan on jossakin tuolla hirmuisen syvällä. Olen kamppaillut itseni kanssa, että kumpaan suuntaan tässä nyt lähden; yritänkö iloita itsestäni ja olemisestani, olla suvaitsevaisempi itseäni kohtaan, rakastaa itseäni ja kroppaani ja hyväksyä itseni. Vaiko alottaisinko huomenna tiukan dieetin, läski palamaan ja vauhdilla? Saiskohan noita jotenkin yhdistettyä?

Loppuun karuakin karumpi faceswap, jossa nähdään intialainen pornotähti sekä pigmenttihäiriöstä kärsivä jenkkifutari:

Hyvää heinäkuun viimeistä viikkoa! :)

Lihavan naisen kesäretongit

Joooooei onnistu mikään garderoobikuvaaminen meidän huushollissa. Jospa aina ehtisi näpsäistä kuvan kulloisestakin asukokonaisuudesta, sarjassamme Lihavan naisen kesäretongit. Syy, miksi näitä kuvia haluan otattaa ja tänne laittaa ei suinkaan ole se, että mulla olisi jotenkin valtaisan hienoja vaatteita mitä esitellä, päin vastoin. Haluan kokeilla, josko kuvien kautta alkaisin nähdä itseni jotenkin positiivisemmassa valossa. Ajatuksella 'teen jo nyt niitä asioita joita tekisin jos olisin pienempi', ja kameran eteen asettautuminenhan on sitä vihoviimeistä hommaa kun omassa olemuksessaan ei näe kehuttavaa. Tulta päin siis, sinne-päin-voimaanuttavaa valokuvausta harrastaen. 

Mutta. 

Luonnollisesti olin ajatellut, että kuvat ovat silleen viehkeitä (niin viehkeitä kuin meikäläisestä vain saa), hyvin aseteltuja ja hyvästä kuvakulmasta jne jne, että kuvat täyttäisivät tarkoituksensa - tuntisin itseni kauniiksi ja tulisin hyvälle päälle. Tässäpä sitten lopputulos:

Siinäpä meillä hehkeä kotiäiti ryppyisessä kesälookissaan. :D

Minenjjjaksa.

Kuvien oton jälkeen Riitu alkoi heräillä joten enpä ehtinyt näitä katsastaa ja otattaa toisenlaisia. Eli näillä mennään. :D Mutta muistanpahan kyllä itsekin nyt, että alaviistosta EI kuvata. Ja sormet sivuun.

Eniveis, tänään Lihavan naisen kesäretonkina Elloksen valkoinen hame sekä useamman vuoden vanha valkoinen t-paita, oliskohan Seppälästä tai KappAhlista tai jostakin vastaavasta. Kauniisti ryppyyn jo menneinä kaikkien aamuhäsellysten yhteydessä. Valkoinen - ei mikään mairitteleva väri, etenkin kun paidoista näkee usein läpi. Mutta senkin suhteen olen päättänyt alkaa rohkeammaksi, ei aina vain tummia värejä, vaikka lihava olenkin. Enkä tunge alle myöskään mitään toppia kuumina päivinä, jotta kaikki muhkurat eivät näkyisi. Näkykööt. Voipi olla, että kunhan tyttö kasvaa ei valkoinen ole mikään järkevä väri muutenkaan, mutta vielä tänä kesänä menee. 

Lisää kuva- ja vaatetraumojen purkua seuraa, aina kun ehditään. :)

Kesähiukset

Mulla on aina ollut ohkainen hiuslaatu, semmoinen perisuomalainen luihake. Plussana on kyllä ollut taipuisuus, tosin harvoin se hius on taipunut juuri siihen suuntaan kuin itse olisin halunnut. :D Raskausajasta hiukset tykkäsi kovasti. Tuntui, että ne vahvistuivat todella paljon ja olivat kaikin puolin hyväkuntoiset. Muutama viikko sitten alkoikin melkoinen kato. Hiusta on lähtenyt päivittäin niin harjatessa kuin suihkussa, ja hiuksia on löytynyt ihan kaikkialta. Päätinkin sitten, että on aika leikata jälleen lyhyempi malli. Hieman haikein mielin tosin, en tiedä mikä fiksaatio mulla on hieman pidempään hiusmalliin. Olin vuosia lyhythiuksinen punapää, joten lyhyeksi leikkaaminen tuntuu jotenkin paluulta entiseen. Mutta toisaalta, mallit vaihtelee eikä värikään enää ole ihan leiskuvan punainen. :) Pirteämpi olo on kyllä heti, eli ihan paikallaan oli pieni uudistautuminen.

Pikaisesti kampaajalle lähtiessä napsaistut ennen-kuvat:

Ja ta-daa, tässä lopputulos:

Pituus sivuilta on oikein sopiva, ei jätä täysin näkyviin meikäläisen jyhkeää leukaa eikä myöskään kaksoisleukaa, jonkahan näissä tällaisissa kuvissa hienosti saa piiloon hieman kameraa keikauttamalla... ;) Mutta sieltä se löytyy. Takaa ei nyt kuvaa ole, mutta niskasta hiukset ovat siis täysin lyhyet ja siitä kerrostuu päältä hieman pidemmiksi. Tyytyväinen olen, vaikka viimeistelyn puolivälissä meinasi hirvittää ja naurattaa. Kampaaja siis alkuun tottakai föönäsi oikein kunnolla, osio osiolta, niin että hiukset olivat silleen hienosti laineilla pallon muodossa pään ympärillä. Ja peilistä katsoi vastaan Hyacinth Bouquet. :D Tirisin siinä jo itekseni, että ei kait sitä tällaiseksi jätetä ja onneksi kampaaja sitten nappasikin suoristuraudan, että muokataanpa vielä noita sivuja että ei ole ihan noin pallo. Ja siinä vaiheessa tunnustin tämän peilinäkyni. Ja nauruksihan se meni. :D Myönnän että olen sellainen ihminen, että en tuossa tilanteessa olisi kehdannut alkaa valittaman kampaajalle (jos Hyacinth-lookki olisi jäänyt) vaan olisin antanut olla, ja kotona sitten parhaani mukaan hieman korjaillut tilannetta. Maksava asiakas kyllä joo, mutta silti, tuollaisesta sanominen on mulle tosi vaikeaa. Miten lienee muilla. 

Tänään oli tarkoitus myös hieman kertoilla muutamasta kesävaateostoksesta, mutta eipä ehditty kuvailemaan kun oli kampaajaa ja lääkärineuvolaa ja kaikkea muutakin hässäkkää siihen päälle. Riitusta tuumi lääkäri, että hienosti kasvava ja kehittyvä kaunis tyttö, eli kaikki kohdillaan. :) Mutta katsotaan josko huomenna tulisi juttua rouva O:n kesälookista. :D

Kesämeininkiä

Viime päivät ovat olleet oikein kesälomameininkiä pullollaan. Ja jatkoa piisaa. Sisarentytär oli nimittäin käymässä, ja ylihuomenna vierailulle saapuu toinen sisko koko perheensä kanssa. Syöminen on ollut sitten kaikkea muuta kuin kotikokkailua, ja sitä olen tässä pohtinut ihan urakalla. Että sekinhän kuuluu asiaan. Siis että välillä syödään muuallakin kuin kotona. Mahdollisuuksiahan kyllä piisaa, eli on täysin valittavissa että mitä sitä syö. Perjantaina käytiin miehen kanssa syömässä kiinalaista, lounasbuffet, mikä on ehken se tuhoisin paikka. On surullisenkuuluisaa, kuinka paljon sitä ruokaa pystynkään sisuksiini lappamaan. :( Täytin lautasta kasviksilla, mutta siltihän sen ruokailun kokonaiskalorisaldo huitelee tuhannessa. :O Aamusta ei kyllä syöty mitään ja illallakin maltillisesti. Sunnuntaina siskontytön kanssa käytiin leffassa, ostettiin perinteiset popparit joo, mutta karkkia en itselleni ostanut. Sitä ennen oltiinkin tosin dippailtu mansikoita suklaaseen, että kovin paljoa ei pääse kehuskelemaan... :P Illasta haetiin Subwaylta patongit, mikähän ei kyllä pikaruokapaikkana ole pahimmasta päästä. Eilen käytiin syömässä lounasta paikallisessa kahvilassa, salaattia sekä paneroitua lohta. Eli herkuteltu on, mutta valinnat eivät ole olleet pahimmasta päästä.

Iso Kiltti Jätti 3D:nä. :)

Sen päätin, että näistä tällaisista en suostu huonoa omatuntoa kantamaan. Välillä on mukava syödä muutakin kuin pottuja kotona. Valinnat olivat ok, ja omasta mielestäni söin maltillisemmin kuin joskus muina kertoina olen syönyt. Putki ei myöskään jäänyt päälle, sillä tänään kaupoilla olisi ollut mahdollisuus iskeä kebabin kimppuun, mutta eipä menty. Ja ennenhän sitä ei olisi voinut ohittaa, jos sen päähäni sain, että nytpä muuten tekee mieli kebabbia. Kotisyömisissä olen ottanut periaateeksi sen, että en ota lisää ruokaa. Eka satsi saa luvan piisata. Että ei mene semmoiseen buffettiövereilyyn kotioloissa. Ja vaikka ulkona syöminen/herkuttelu kuulukin elämään, haluan päästä eroon siitä ajatuksesta, että hyvä ruoka on jotenkin palkinto. Toivon, että sen suhteen toimii samantyylinen ajattelu kuin herkkujen ylipäänsä; kun niitä ei kiellä, ei tule älyttömiä mielitekoja. Tähän asti mulla on ollut sellainen jotenkin vinksahtanut ajatus, että aina kun lähdetään kaupungille tai reissataan jonnekin, pitää olla jotain spessuu syömistä. Mutta se spessu ei aina tarvi olla sipsii, suklaata, pitsaa... Niitä valintoja, valintoja.

Sopiva liikuntamuoto pitäisi vielä löytää, lenkkeilyn lisäksi siis. Olemme vaihtamassa paikkakuntaa kuunvaihteessa (pakkaaminen ja roudaaminen siis edessä), ja syksyllä aion yrittää toteuttaa pitkäaikaisen haaveen ja etsiä uudelta paikkakunnalta jonkin tanssiharrastuksen. 3-4 vuotta sitten kuljin itämaisessa tanssissa, mutta lopetin sillä opetuksen pääpaino oli liikaa koreografioiden harjoittelussa opettajan esityksiä varten, kun itse olisin kaivannut perusliikkeiden opettelua kunnolla myös kehonhallinnallisessa mielessä. Mutta sitä voisin kyllä jatkaa, jos kiva paikka löytyy. Jooga tai pilates kiinnostaisi myös ja suurin este niiden aloittamiselle on ollut oma elopaino, joka on hävettänyt. Mutta nyt olen päättänyt, että en anna sen haitata. Eli jos vain löytyy sopiva paikka, jonka taksat passaa kukkarolle (erittäin suuri tekijä on se, muuten), niin käynpä kyllä kokeilemassa. :) 

Ryhmäliikuntatunnit noin muuten eivät oikein ole minua varten, kuten ei ole kuntosalikaan. Kävin kahvakuulassa sekä hetken aikaa Bailamama-tunnilla, mutta niissä tulee lähinnä vaivaantunut olo kun kaikki ähkii ja hikoilee vierekkäin. :D Ja jos vaikka pääsee pieru just kun ite siinä kykkäilee tai joku pyllistää edessä?! Meikäläisen huumori sen kyllä kestäis, mutta kehtaako siinä alkaa räkäisesti nauramaankaan kesken keskivartalolihasten jännityksen? :D Muutenkin vierastan ryhmäjuttuja jostain syystä. En ole kaivannut mitään äitikahvilaa, vaikka sellaisenkin aion syksyllä etsiä ja käydä kokeilemassa. Olen facebookissa eli vasepoksissa liittynyt pariin vauvaryhmään, mutta enpä sieltäkään koe kovasti mitään saavani. On hienoa, että niistä tuntuu olevan apua oikeasti yksinäisille, etenkin nuorille äideille, mutta multa usein pääsee tahaton hymähtely kun palstoja luen.

Eilen ja tänään tein hieman kesävaatelöytöjä, mutta niistä lisää huomenna. :)

Miten?

En oikein ole vielä päättänyt, miten aion pienenemistäni seurata. Vaaka olisi järkevin, mutta jotenkin vierastan edelleen puntaria. Mutta pakko sille on kivuta jossain välissä. Tavoitevaatteitahan on nyt kaappi pullollaan, mutta niiden päälle kiskominen alkaa lähinnä ketuttaa, enkä välttämättä osaa ottaa sitä tsemppinä oikeaan suuntaan... :D Mutta varmaan noiden kombinaatiolla mennään. Seurailen eräitä farkkuja tässä jonkin aikaa, jos niissä ei ala löysyyttä löytymään, niin puntarille ja tarkempi seuranta päälle, sekä syömisen että painon suhteen. 

Tällä hetkellä en vain jaksaisi aina merkkailla kaikkia syömisiä johonkin. Puhelimessa on kalorilaskuri, netistä löytyy useitakin vaihtoehtoja, mutta se on yllättävän työlästä puuhaa. Etenkin, kun kokkaillaan aina mitä milloinkin ilman mitään tarkkaa reseptiä. Muutenkin haluaisin pienenemisen onnistuvan samalla tavalla kuin aikaisemminkin, syömällä monipuolista, kasvispainotteista ruokaa, mutta etenkin määriä tarkkaillen. Eilen tehtiin muuten harvinaista herkkua pitkästä aikaa, dodoa eli paistettua plantainia eli ruokabanaania. Tulisen tomaattikastikkeen kanssa se on niiiiin hyvää, lempparia silloin Nigeriassa vieraillessa. Ei välttämättä mitään laihdutusruokaa, mutta toisaalta eipä tässä milläkään laihdutuskuurilla ollakaan. ;) Plantainiahan ei normi-ruokakaupoista löydä, vaan sitä pitää ostaa afrikka-aasia-erikoisliikkeistä. Niistä onneksi löytyy hyvin myös muita aineksia nigerialaiseenkin kokkailuun. Ogboloa, egusia jne jne. 

Kaverina myös riisiä ja kanaa.

Omasta mielestäni olen onnistunut pienentämään annoksia, eikä naposteltuakaan tule pitkin päivää (kun kaapeissa ei ole mitä napostella, ehheheheh). Se sipsipussikin on muuten saanut olla rauhassa kaapissa! Eilen pistäydyin päivälenkin yhteydessä lähikaupassa ja mietin, mitä ostaa makeanhimoon. Päädyin kuivattuihin hedelmiin, joiden haluan ainakin kuvitella olevan hitusen parempi valinta kuin mikään karkkipussi. Lisäksi ne on niin öllömakeita, ettei niitä mahdottomia määriä oikein voikaan syödä. Tai no voi jos sille päälle sattuu, etenkin kun pussi on hawaian mix jossa on mukana kookosta, mutta ainakin toistaiseksi pussi on vajunnut suht' vähän. :D

Eilinen päivälenkki muuten tapahtuikin lennosta, alun perin en ajatellut ulos lähteä epävakaisen sään takia. Riitu kuitenkin aloitti sellaisen unikätinän, että päätin lähteä ulos, pikku tuulettuminen teki meille molemmille hyvää. Riitu ei vaan ole mikään vaunuissa nukkuja, unta piisaa tasan sen verran kuin liikettä. Kun ollaan pysähdyksissä, myös silmät aukeaa. :) Muutenkin hänellä on tapana ottaa lyhkäisempiä päikkäreitä pitkin päivää, ja sitten nukkua kunnon yöunet, mikähän kyllä meille passaa. :) 

Nyt alkaa kuulua sen suuntainen kätinä, että kohta on pienimmällä iso nälkä, joten mentävä on tekemään asialle jotakin.

Niin että mitenkä

"Mitä muuta sieltä kaupasta?" hän kysyy ja kuulen vastaavani, että "tuo jotain pikkusuolaista". Kadun heti kun ovi jäljessänsä sulkeutuu mutta sitten tuumin, että varmaankin ominaiseen tapaansa hän tuo suolapähkinöitä koska niistä niin kovasti tykkää ja niitä taas ei meikäläiseen uppoa valtaisia määriä. Mutta ei. Mitä hän tuo? No tämän:

Emännälle pikkusuolaista. :D Auts. Ei. Voi ei. Alert alert alert!

Mitä teen? Istunko sohvalle pussin kanssa katsomaan telkkaria? Ei, vaan jääkaapista onneksi löytyy (osittainen) pelastus, ja tilanne näyttäytyy tällaisena:

Valkea ympyrä siis dippikastike. :D

Ei ihan niin paha, kuin pussi sylissä sohvalla, eihän?

Täytän mahani noilla kasvispuolen antimilla. Sipsiä mauksi välissä. ;)

Mutta ongelmahan on, että se sipsipussin loppu jää kummittelemaan tuonne kaappiin. Raportoin, kuinka hyvin voin vastustaa sen kutsuhuutoja...

Iltasyömingeistä

Meillä ei tuon siipan kanssa ruokarytmi mene ollenkaan yksiin, minä olen napostelija ja Aatu puolestaan mieluiten syö muutaman isomman satsin päivässä. Mullehan se on siis merkannut sitä, että olen sitten sekä syönyt ne tuhdit ateriat että napostellut. :D Nyt olen pikkuhiljaa pääsemässä takaisin "omaan" rytmiin sen suhteen, että jätän väliin tuhdit ilta-ateriat (ja yritän hillitä sitä naposteluakin). Paitsi tänä iltana oli pakko ottaa vähäsen, kun tehtiin papuja. Pavut on meidän molempien suosikkeja, ja itse asiassa Aatun myötä niitä olen alkanut varsinaisesti syömään. Tänään siis kokkailtiin ruskeita papuja intialaiseen malliin (paljon garam masalaa ja muita mausteita, tomaattia ja kookosmaitoa) sekä nigerialaisittain paistettuja papuja (oliiviöljyä, sipulia, kuivattua katkarapua, inkivääriä, chiliä). Ja basmatiriisiä. Ja ah nam. Niiiiiin on hyvää. MUTTA otin vain pikkaiselle lautaselle noin desin verran riisiä ja sen molemmin puolin kastikkeita. 

Tänään sain myös aikaiseksi hieman jumppailla, kun sadepäivän vuoksi ei tullut lähdettyä ulos. Pari viikkoa sitten reteänä etsin youtubesta jonkun HIIT-treenin (jonka piti olla aloittelijoille) ja olin ihan läkähdyksissä ja paikat kipeinä päivätolkulla. Ehkenpä tässä on kuntokin hieman heikentynyt, ehkäpä juu... Nyt sitten löysin sellaisen lempeämmän cardio-workoutin, jolla saan ihan sopivasti hien pintaan eikä kestäkään kuin puoli tuntia. Sen ehtii sopivasti aina tehdä johonkin väliin, joko Riitun syönnin jälkeen tai hänen nukkuessa. Aatukin intoutui alkuun mukaan, mutta hällä lopahti kiinnostus puolessa välissä, ei ollut ihan hänen "juttu". Tämäkin on edelleen sellainen asia, mitä en olisi muutama vuosi voinut uskoa: ihan kehtaan jumpata kotosalla mieheni edessä. Tai no eipä se häntä pahemmin kiinostanut, seurusteli Riitun kanssa ja katseli puhelimellaan jotain ihan muuta kuin emäntänsä heiluvaa pyllyä. :D 

Ja vaikuttaa siltä, että paras keino välttää makean syömistä on olla ostamatta sitä... Kuten aina. Aikaisemmin mulle ei ollut ongelmaa siitä, jos kaapissa oli vaikka suklaalevy mutta nyt tuntuu jääneen päälle hieman tapa, että aina ruoan tai ylipäänsä minkään suolaisen jälkeen on kiva napsaista jotakin makeaa. Ja sitten hetken päästä napsaista vähän lisää... Ja ehkäpä vielä joku palanen, eihän se nyt paljoa ole, jos yhden palan ottaa! Mutta kun sen yhden palan hakee viidesti. Eli parempi kun sitä makeaa ei kaapissa ole, ainakin siihen asti kun tästä tavasta pääsee taasen eroon. Pitää ostaa purkkaa tilalle. Se jo onneksi toimii, että jos sitä makeaa lähtee kaupasta ostamaan, niin rittää jokin pieni patukka. Pikku hiljaa ja pienistä asioista lähtien...

Ylipaino ja kommentointi

Hesarissa kirjoitetaan, että ylipainoa hoidetaan usein väärin, ja että nykyisin laihdutus- ja dieettipuhe on jo liiankin arkipäivää. Lisäksi toisessa artikkelissa kerrotaan, että itse ylipainoa enemmän ylipainoisia ihmisiä haittaa huono kohtelu sekä syrjintä. 

"Tutkimuksen tulosten mukaan onnellisuus vähenee sitä mukaa, kun paino kasvaa, ja näin käy iästä, sosiaalisesta asemasta ja perhemuodosta riippumatta." Toisaalta sekin todetaan, että lihava ihminen voi olla täysin tyytyväinen elämäänsä ja onnellinen, eri asia on että uskovatko muut sitä. Raivostuttavinta on, jos lihavuuden vuoksi ihmistä pidetään tyhmänä. Newsflash: jokainen ylipainoinen ihminen varmasti tietää olevansa ylipainoinen, nykymaailmassa sitä on vaikea olla tajuamatta. On ihan kyseisen ihmisen oma asia, haluaako asialle mitään tehdä. Se ei kommentoimalla tai "hyviä neuvoja" antamalla kummene.

Ihmisten kokemukset ovat kyllä karua luettavaa. Kyllä me osataankin olla julmia toisillemme. Suurin viisaus jutussa onkin lause, että kaiken kokoisten olisi hyvä antaa olla rauhassa. Minua ärsyttää tämä suomalainen kommentointikulttuuri jossa kaikki on vapaata riistaa ja jostain syystä on ok kommentoida kaikkea, joko ihan ilkeyttään tai "vitsinä". Aikuisiällä olen välttynyt pahemmalta kommentoinnilta mutta myönnän suoraan, että olen nuorena ja osin lapsuusiässäkin kuullun kommentoinnin uhri ja yritän paikata jotain riittämättömyyden aukkoa sisälläni; laihduttamalla olen parempi ihminen. Väärä lähtökohta, tiedän. Ja tällä hetkellä kukaan lähipiirissä ei laihduttamiseen edes painosta, kaikista vähiten Aatu. Mistä hänelle isot propsit. :) <3 Ajattelin aikaisemmin, että ei ole olemassa miestä joka hyväksyisi minut ihan tämmöisenä kuin olen. No sellainen mies löytyi, eikä tuo tunnu olevan moksiskaan muuttuvasta ulkomuodostakaan. Hälle vaikuttaa oikeasti olevan herttaisen yhdentekevää, minkä kokoinen olen. No okei, ei hän missään nimessä halua että niihin 15 vuoden takaisiin mittoihini palaisin ja herravarjele en minäkään halua. :D Mutta hän vain hymähtelee laihduttamispuheilleni ja halaa ja pussaa kuin aikaisemminkin. :) 

Hesarin jutussa mainitaan myös, että huonoin vaihtoehto on ulkonäön vuoksi laihduttaminen. Ja sehän on mulla aika korkealla syiden listalla... Mutta muitakin syitä on. Terveysvaivojen ennaltaehkäisy, esimerkiksi. Olen tähän asti voinut kehuskella olevani terve lihava veriarvoja myöten, mutta polvetpa ovat alkaneet hieman vihoittelemaan. Sukurasite, eli nivelkulumat, kummittelee. Haluan pystyä ryömimään ja möyrimään Riitun kanssa, juoksemaan hippasta ja tekemään kaikenlaisia asioita ylipainon estämättä. Ja ennen kaikkea haluan oppia pois ruoan hyväksikäyttämisestä. Eli että syö turhaan, johonkin omituiseen tarpeeseen, joka ei ole nälkä.

Näin aikuisiällä eniten mietityttää, miten vaikeaa se ilmeisesti on lapselle puhua ylipainosta hänen ikänsä tasoisesti. Sitä nimittäin en muista koskaan itselleni tapahtuneen, että hoitaja, lääkäri tai kukaan huolestunut lähipiiristä olisi koskaan istahtanut alas ihan vain juttelemaan aiheeseen liittyen. Mikä ristiriita; kommentointi ja sellainen negatiivissävytteinen vihjailu on kyllä helppoa, mutta asian puheeksi ottaminen suoraan ja neutraalisti ei. Jutussa kerrotaan myös, miten tärkeä rooli äidin kommenteilla ja hyväksynnällä on. Teen totisesti parhaani, että Riitu kasvaessaan kokee tulevansa hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on ja myös että en siirrä omia traumojani hänelle. Opettelen olemaan morkkaamatta itseäni ääneen, enkä taivastele myöskään muiden ulkonäköä. Huomaan olevani jo nyt herkkäkorvainen kaikkeen Riituun liittyvään kommentointiin. Hänestä on ilmiselvästi kasvamassa pitkä tyttö, ja vauvanpyöreyttä löytyy ihanasti, sekin vain äkkiä saadaan kääntymään muotoon läskiposki. Vauva on vauva ja lapsi on lapsi. Toivottavasti osaan tulevaisuudessa hänen kanssaan jutella oikealla tavalla jos tarvis on, olipa aihe mikä tahansa.

Mutta jos siis vain annettaisiin kaikkien kukkien kukkia, kukkia vaaaannn...

Läskiposket lenkillä. :D Ja mustat silimänaluset kans.

Miksi lihoin takaisin?

Koska söin liikaa. 

Eikö niin? Sain energiaa yli kulutuksen. Se siitä? Lyhyestä blogikirjoitus kaunis. :D 

Reilu kaksi vuotta sitten matkasin Nigeriaan ja menin mieheni kanssa naimisiin. Puolen vuoden päästä siitä sain miehen vihdoin fyysisesti rinnalleni ja yhteinen arki saattoi alkaa. Ja yhtäkkiä en siis ollutkaan yksin. Mikä oli mahtavaa ja toivottu asia, mutta enääpä en voinutkaan keskittyä vain itseeni ja olemiseeni. Koska sitähän laihduttaminen tietyllä tavalla vaatii, itseensä keskittymistä, eräänlaista itsekkyyttä. Ja koska oli niiiiiin ihanaa vihdoin olla kunnolla yhdessä, niin sitähän tuli sitten juhlistettua hyvän ruoan ja juoman muodossa, pikku hiljaa pitkin matkaa. Ikään kuin annoin itselleni luvan, ja sitten olikin laskuportit auki. Vanha totuus, itseään on helppo huijata, näytti jälleen voimansa. Eikä vain se ihana yhdessäolo, vaan myös kaikki arkisetkin asiat veivät energiaa melkolailla, koska tosiaan ei ollut enää ainoastaan omat asiat, joita miettiä. Stressi, erilaisten käytännön asioiden selvittely, harmitus puolison jatkuvalta tuntuneen huonon tuurin puolesta, raha-asioiden miettiminen. Energiaa ei aina riitä kaikkeen. Liikkuminenkin jäi vähemmälle. Tässä onkin se sudenkuoppa; pitäisi opetella sellainen tapa syödä ja sellainen suhde ruokaan, että kun energiatasot ovat matalalla, niistä on helppo pitää kiinni. 

Myönnän, että napostelen edelleen, se on yksi perisyntini. Nigeriassa ei ole minkäänlaista napostelukulttuuria, eikä siellä syödä varsinaisia välipalojakaan. Tuhti ruoka kolmesti päivässä, sellainen tuntuu olevan pääasiallinen ruokarytmi ainakin mieheni perheessä. Eikä Aatu ole ollut missään vaiheessa vailla sipsiä, dippailua, suklaata tms... Ihan itseni vuoksi olen niitä kotiin kantanut. Hällekin tuli alun kotistelun aikana muutama lisäkilo, mutta kun löytyi koriskerho ja muutakin tekemistä kuin töllistellä kotosalla, niin ne kilot sulivat pois kuin itsekseen. Vähänkö epäreilun helppoa! :D Tuplasti surullista on se, että koko tämän kaksi vuotta olen koko ajan ajatellut, että pitäisi tsempata ja pitäisi tarkkailla olemistani ja syömisiäni ja soimannut itseäni siitä, miten ruoka valuu sormien välistä (eikä maahan vaan suoraan suuhun). Morkkis on ollut päällä säännöllisen epäsäännöllisesti. Enkä ole saanut tehtyä asialle mitään, päin vastoin jatkanut vain lihomista! Ja itseni huijaamista.

Lasten hankinnasta oli ollut mieheni kanssa puhetta pitkin matkaa, ja viime keväänä sitten heräsin ajattelemaan, että enpä tästä enää nuorene, pitäisköhän pistää hösseliksi. Lisäksi epäilin edelleen, että raskaaksi tulo ei välttämättä tapahtuisi kovin näppärästi ylipainoisen historian sekä tapahtuneen painojojon vuoksi. Mutta luonto yllätti, ja parin kuukauden päästä oltiinkin jo pieniin päin. Sittenhän olikin muka hyvä tekosyy löysäillä edelleen, vaikka kannoin koko raskaudenkin ajan morkkista lihomisestani ja märisin sitä pariinkin kertaan neuvolaterkan vastaanotolla. Sokerirasituksista sain erinomaiset tulokset, eli sekään ei pakottanut seuraamaan syömistä. Vauvamaha ei kasvanut kovin suureksi, vaikka vauvalla kokoa olikin, kätilön ja lääkärin mukaan kohtu sopi kasvamaan sisäänpäin, jotenkin lantiomaljassa sen verran hyvin. Synnyttäjän lantio, isäni sanoin. :D Itse asiassa oli huvittavaa, miten jotkut ihmiset eivät edes olleet huomanneet raskauttani (kiitos sopivien asujenkin), vaikka oltiin nähty noin viikkoa ennen vauvan syntymistä. :D Raskauskiloja tuli yhteensä 14, joista jälkitarkastukseen mennessä oli lähtenyt 10. Puolet toki Riitua. Olin helpottunut, mutta sen jälkeen en ole uskaltanut puntarilla käydäkään sillä tuntuu siltä, että sain siitä helpotuksesta taas syyn herkutella lisää. Turhauttaa ja syy löytyy peilistä. Tai siis lopputulos löytyy sieltä peilistä. :D

Voi että miten tuskaisaa tämä jälkiviisaus on. Tai liekö tämä edes jälkiviisautta sillä en tiedä, saanko muutosta aikaiseksi. Mutta yritettävä on.

10 päivää ennen vauvan syntymistä.

Ja siinähän se lopputulos viuhtoo. :)

Uusi lähtötilanne

Voi ikuinen läski. 

Siltähän se vaikuttaa, kaikkien tutkimustulostenkin valossa. Ei ole laihduttajan puolella faktat, ei. Siis pysyvän laihtumisen valossa. Olen lukenut juttuja kymmenistä tutkimuksista (joista yhtäkään en tähän hätään löytänyt), aina siitä kuinka lapsuusiän antibiootikuuri vaikuttaa aikuisiän lihavuuden muodostumiseen (mulla ekat antibiootit 2kk:n ikäisenä) siihen, kuinka rasvasolut pitävät saavuttamastaan tasosta kynsin hampain kiinni (mm. siksi ylipainon ennaltaehkäisy olisi hyvin tärkeää - van myöhäistä itkeä sitä nyt). Haluan kuitenkin edelleen yrittää. Takanahan on onnistunut laihtuminen, mutta niin vain kilot ropsahtivat takaisin. Ei tosin kaikki, mikä on ihan positiivista. Mutta liikaa niitä kuitenkin on tuonne kupeille palannut. Laihdutusblogeja on maailma pullollaan, mutta itse asiassa tällä hetkellä kaipaisin sellaisen henkilön tarinaa, joka on pudottanut kiloja jo useampi vuosi sitten ja on onnistunut pitämään painonsa kurissa. Mikäli tällaisia blogeja on tiedossa, niin saa vinkata. :) 

Jaakko Löytty kertoi eräässä televisiohaastattelusta masennuskausistaan ja siitä kuinka tuntuu, että masennuksen yhteydessä terapiassa käy aina samoja asioita läpi uudestaan ja uudestaan. Ja että vaikka se turhauttaakin, niin ehkä sitä samaa pyörää pitää pyörittää tarpeeksi kauan, että niistä asioista pääsee lopullisesti eroon. Mulla on ihan samanlaiset fiilikset tällä hetkellä. Että alanpas taas pyöräyttää sitä samaa pyörää, katsotaan mihin tällä kertaa päästään.

Ravintoterapeutit ovat julkisuudessa ottaneet kantaa syömiseen sekä ruoan laatuun ja makuun. Tässä vastineessa Hanna Partaselle todetaan, että 

"Pitäisi myös muistaa, että usein liikasyöminen on oire jostain muusta, ei varsinainen ongelma. Turvallisuuden tunteen tai lohdun hakeminen ruoasta ja alkoholipitoisista juomista on todella yleistä. Hyvän ruoan välttely on siten vain laastari, kun todellisuudessa pitäisi kysyä, miksi on tarve hakea lohtua, palkintoa tai turvaa ruoasta."

Olen aikalailla samaa mieltä, että lihavuuden takana on useimmiten jotain mikä aiheuttaa sen lihavuuden, eli että lihavuus on oire. Jokaisen tarina on omansa ja jokaisen pitää löytää omat kipupisteensä. Olenkin viime viikot itseltäni kysynyt, miksi olen lihava? Mihin tarpeeseen syön? Miksi en osaa erottaa halua ja tarvetta ruoan suhteen? Miksi syön liikaa? Ja olen myös vihainen itselleni, miten helevetissä voikin normaali syöminen olla muka niin vaikeaa?? Mistä tämä johtaa juurensa? Näitä samoja asioita pohdin jo neljä vuotta sitten, kun aloitin tavoitteellisen laihduttamisen ensimmäistä kertaa aikuiselämässä. Ja nyt näiden samojen asioiden rinnalla pohdin myös sitä, miten lihoin takaisin? Muistan edelleen sen valaistumisen hetken tuolloin laihduttaessa, että tätä mulla pitää tehdä loppuelämä, jos haluan hallita painoni. Ja tämä jojoliike todellakin todisti tuon ajatuksen. Ja se on todella ahdistava ajatus. Miksi edes yrittää? Juurikin se itsensä vahtaaminen tuntuu todella kahlitsevalta ja ahdistavalta, en voi elää vapaasti ja antaa itseni olla huoleton, vaan kontrolli täytyy olla päällä koko ajan. Ja miksi valitan tästä asiasta kun varmasti monille se on ihan arkipäivää ja normaali asia vahdata syömisiään? Eikö se ole ihan tervettä? Onko se? :D Tiedänkö edes, mitä on normaali syöminen? Raivostuttaa olla näin hukassa syömisensä kanssa. Se on VAIN RUOKAA! Miksi se näyttelee mun elämässä niin (liian) suurta osaa? Miksi en oppinut, vaikka näitä samoja asioita jauhoin jo silloin muutama vuosi sitten?

Siinäpä sitä olisikin sitten työnsarkaa. Siksipä halusinkin palata bloggaamaan, että mulla olisi jälleen joku paikka missä kunnolla jäsennellä ajatuksiani. Osin vanhoja ajatuksia, osin uusia, edellisestä kierroksesta oppia ottaen. Oman tekstin lukeminenkin käy eräänlaisesta terapiasta. Olen myös päättänyt, että hakeudun ravitsemusterapeutin juttusille syksyllä. Kaipaan nyt jotain konkreettista apua tähän touhuun ja ulkopuolisen näkemystä. Mutta kuten edellä olevista linkeistä voi huomata, eivät ravitsemusterapeutitkaan ole aina samoilla linjoilla. Ruoan mausta sanon vain sen verran, että mulla ainakin laihduttamisessa auttoi se, kun ei tullut tunnetta että nyt pitää syödä pahaa ruokaa vaan nimenomaan se, että arkiruoka oli monipuolista ja maistuvaa. Olen myös lueskellut ystäväni minulle antamaa Teemu Ollikaisen kirjaa "Syö mitä mielesi tekee". Palaan vielä sen herättämiin ajatuksiin muissa postauksissa.

Mikä sitten on tavoiteena? Päästä samaan, missä olin kaksi vuotta sitten, mennessäni naimisiin. Tavoitteena ei ole lihaksikas fitnesskroppa, ei laihuus, ei edes normaali BMI. Tuolloin kaksi vuotta sitten olin vielä ylipainon puolella, mutta kuitenkin pienempi kuin koskaan aikaisempi, näytin ja näytän kuvissa edelleen omasta mielestäni todella hyvältä, mulla oli silloin hyvä fiilis kaikin puolin. Eli sitä kohden jälleen. Palkinto? Hyvä mieli. Onnistuminen. Oppiminen. 

Miten siihen päästään? Ei mitään hajua. No ehkä pieni haisu. Mutta hyvinhyvin mitättömän pieni. Alkuun pitää koota ajatukset, jotka tällä hetkellä säntäilee joka suuntaan. Tässä kuitenkin eräänlainen alkuperäinen lähtötilanne, eli kuva siitä kun olin suurimmillani noin 15 vuotta sitten ja johon toivottavasti en koskaan enää palaa, ja kuva siitä millaiseksi toivon vielä palaavani joku kaunis päivä.

Ja tässä ollaan nyt:

Ahistaa.

Humaus niinkuin tuulispää, jostain saapuu yllättää

Elämääni eniten ikinä mullistanut asia tapahtui siis maaliskuussa, tarkalleen ottaen 16.3. klo 17.49, silloin putkahti maailmaan tyttäremme "Riitu", useamman päivän aktiivisen odottelun jälkeen. Odotteluahan tosin oli kestänyt jo se perinteinen 9 kuukautta, mutta ihan loppuvaiheessa Riitu päätti tuoda odotukseen hieman jännitystä mukaan. Lapsivedet menivät sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, sairaalaan mentiin maanantai-iltana, omat supistukset laantuivat joten seurasi 3 satsia oksitosiinia kahtena päivänä. Eikä meinannut tapahtua mitään. Liekö sitten keisarinleikkauksen uhka saanut typyyn vauhtia, kun keskiviikkona viimeisellä hetkellä synnytys alkoi edistyä ja olikin sitten vajaassa kolmessa tunnissa ohi. Kiireellinen epiduraali ehdittiin laittaa (onneksi!), ponnistusvaihe kesti noin 50 minuuttia, josta tosin osa aikaa oli odottelua, että supistukset jälleen voimistuisi. Itse synnytys sujui hyvin, ei jäänyt traumoja vaikka käyhän se kipeää, totta kai se käy! Mutta sille kivulle on syynsä. Enemmän ahdisti se päivien pituinen odottelu kun sitä kipua nimenomaan toivoin jo tulevaksi ja synnytyksen kunnolla alkavaksi. Siellä sairaalassa maatessa/kulkiessa kyllä ehti käydä kaikenlaiset tunneskaalat läpi. Onneksi Aatu pystyi olemaan vierellä kaikki ne päivät, muuten tuskin olisin jaksanut tsempata.

Tippuu, tippuu, oksitosiini tippuu... Ja supistaa, supistaa van mittään ei tapahu.

Vihdoin ja viimein siis saatiin nyyti syliin, ja siinä köllöteltiin ihmetyksen vallassa. Ensimmäinen yö lapsen kanssa oli kyllä ikimuistoinen. Siinä se nyt on. Mitä minä teen? Onpa se pieni. Onpa se kaunis! Mitä minä osaan? Miten minä osaan? Jestas sentään. Mulla on laps. Tuossa se on. Hengittäähän se? Lapsivesien menosta huolimatta supertyttömme ei saanut minkäänlaista tulehdusta, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään hätää niinä viimeisinä odottelupäivinä, vaikka vedet olivatkin menneet. Synnytyksen yhteydessä kyllä tultiin huomaamaan, että napanuora oli kahdesti kaulan ympärillä (pituutta napanuoralla metri), mutta onneksi löysästi niin siitäkään ei aiheutunut isompaa vaaraa. Kokoahan hällä oli maailmaan tullessaan 52 cm sekä 3910 g. Eli pitkä tytönhuikale. :) Syntymän hetkellä muuten musiikkina raikasi Jukka Pojan versio Juha Tapion kappaleesta Mitä silmät ei nää, mikä oli ihan sopiva eikä vain siksi, että tykkään molemmista artisteista. Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää, jossakin kaipaus hellittää, ehkä tänään, ehkä tänään, joku löytää taivaan... Humaus niinkuin tuulispää, jostain saapuu yllättä!

 

Kotiin päästiin perjantai-iltana. Minulla oli jo sairaalassa tunne, että niinköhän imettäessä maitoa tarpeeksi tulee, etenkin kun tytön paino oli laskusuuntainen. Onneksi neuvolaterkan kotikäynti oli heti maanantaina jolloin huomattiinkin, että paino oli laskenut entisestään, vaikka viikonloppuna olin imettänyt päivät ja yöt. Tyttö ei kuitenkaan ollut itkenyt nälkää, eikä muutenkaan ollut vaikuttanut tyytymättömältä. Päätettiin sitten aloittaa lisämaidon antaminen silloin maanantaina, ja kun ensimmäisen kerran illalla annettiin pullosta maitoa ja näin, miten ahnaasti tyttö söi, en kokenut niinkään pettymystä imetyksen epäonnistumisen vuoksi, vaan ihan silkkaa raivoa itseäni kohtaan. Lapsenihan on nähnyt nälkää! Siitä lähtien ollaan menty osittaisimetyksellä, mikä on osoittautunut vallan toimivaksi systeemiksi meille. Isäkin pääsee osalliseksi syöttämiseen, eikä vauva ole kiinni minussa _ihan_ koko ajan. Sitä alun jatkuvaa "pesimis"syöttämistä ei kestänyt pää eikä lonkat. Edelleen tyttö on rinnalla pitkin päivää, joko ennen pullosyömistä tai sen jälkeen. Suurin satsi äidinmaitoa tuntuu menevän aamusyötöillä.  Ja hyvin on kompensoitu alun painonputoamista, pituutta tulee hyvin myös (jo rakenneultrassa olka- ja reisiluu olivat sen verran pitkiä, että hoitaja mittaili niitä useampaan kertaan). Eli potra tyttö on, hyvin kasvaa ja vahvistuu. Ihanasti isänsä näköinen päästä varpaisiin, mutta äitinsä posket. :D

Riitu on alusta asti ollut ihanan rauhallinen lapsi, isompia vatsavaivojakaan ei ole ollut. Mutta vanhemmuuden multihuipentuma, eli kakkaseuranta on tuttua - milloin tulee, miten tulee, millaista tulee. :D Mutta vaikka luonnetta alkaa pikkuhiljaa typylillä tulla esiin, edellen hän on hyväntuulinen - kunhan vain sitä ruokaa on riittävästi. Yöt ovat sujuneet suhteellisen helposti myös, alkuun hän heräsi syömään kahdesti, ja nykyisin hän nukkua hujuttelee yöt heräten syömään 5-6 korvilla, ja nukkuu sen jälkeen vielä muutaman tunnin. Eli pahempaa uupumusta en ole joutunut kokemaan. Luonnollisesti hoidin yösyöttämiset itse kun kuitenkin imetän, vaikka Aatu olikin sitä mieltä alkuun että minulla olisi pitänyt herättää hänetkin joka kerta. :) Hän on ollut muutenkin upeasti mukana kaikessa Riitun hoidossa, vaikka se ei hänen kotimaassaan Nigeriassa välttämättä kovin yleistä olekaan. Ovatpa jo viettäneet muutaman päivän keskenäänkin, kun mamma kävi Juhannustöissä, eikä ollut ongelmia. :)

Vanhemmaksi, äidiksi, tulo on ollut huikeaa. En oikein ennalta osannut arvioida, miten tulisin reagoimaan, miltä se tulisi tuntumaan, lapsen saaminen siis. Lasten saaminen on sellainen asia, jonka suhteen minulla ei koskaan ollut mitään päämäärää. Vauvakuumetta minulla ei koskaan ole ollut, vaikka eri-ikäisten lasten kanssa olenkin tekemisissä ollut koko ikäni, ja toiminut myös lapsenlikkana. Lukioikäisenä tuumasin, että varmaan adoptoin sitten joskus. Jo silloin nimittäin ajattelin, että ylipainoni tulisi tavalla tai toisella haittaamaan lasten saamista. Niin kuvittelin siihen saakka, kunnes tulin raskaaksi. Olin itse asiassa hämmästynyt, miten nopeasti tulinkaan raskaaksi.  Oli upeaa huomata, että vartaloni ja elimistöni kykeni tuomaan lapsen tähän maailmaan, etenkin kun olin koko ajan ajatellut ja valmistautunut siihen, että niin ei tulisi käymään (pessimisti ei pety). Raskausaikakin oli vieläpä suhteellisen vaivatonta. Tämä on varmaankin jokin luonnon kiero keino tuottaa lisää lapsukaisia maailmaan (uutta putkeen vaan?) - mutta en tietenkään kuvittele, että raskaus ja vauva-aika on aina silkkaa ihanuutta ja pelkkää ruusunpunaa. Mutta nuorimman siskoni sanoin, olen ihan hurahtanut äitiyteen. :) Ja rinnalla on yhtä hurahtanut iskä. <3 Se kaikennielevä rakkaus mutta myös huoli ja huono omatunto... Raastavan mahtavaa. Sanoin äidilleni, että avioliiton ja vanhemmuuden myötä ymmärrän häntä nyt jotenkin paremmin. Mutta palataan kuulema asiaan 15 vuoden päästä. :D