Alusta?

Varoitus: teksti sisältää voimasanoja ja/tai niiden lyhenteitä. Prkl. 

Uusi vuosi, uudet kujeet? Paskanmarjat! Sama tahti on jatkunut, lisättynä joulunajan herkuilla. Takki kiristää. Housut puristaa. Vituttaa. Niiiiiiin paljon. Olisko tämä laihdutusblogi sittenkin? :D Jotakin muutosta tilanteeseen haluan. Tällä hetkellä on hyvinkin päättäväinen fiilis. Katsotaan, miltä tuntuu parin viikon päästä ja sitten jälleen, kun takana on muutama huonosti nukuttu yö.

Joulu siis oli ja meni, ja ihanaa oli. Hyvää ruokaa, mukavat lahjat ja muut perinteiset kuviot. Aattona suomalaista ruokaa (äidin lähettämät laatikot <3) ja joulupäivänä nigerialaista ruokaa (kokonaisena paistettu broileri, papuja, jollofriisiä, tomaattikastiketta+plantainia (=dodo), lihapiirakoita). Suklaata ja viiniä. Juustoja ja viiniä. Hyvin syötiin ja juotiin. Joulu on kerran vuodessa vaan ja silleen. Voi elämä.

Täräjävä kamera.

Vuosi vaihtui samoissa merkeissä eli ihan kotosalla, koska ei tunneta täältä ketään ei ole lapsenlikkaakaan, eikä kyllä oltais jaksettukaan mihinkään lähteä. :D Taaaas hyvää ruokaa ja juomaa (hirveät kännivanhemmat saattaa joku ajatella, mutta eipä humalaan asti kertaakaan itseämme saatettu), värilliset sädetikut savutti enemmän kuin sädehti, terassilla katseltiin ja kuunneltiin kun raketit paukkui, kilisteltiin ja työnnyttiin nukkumaan kun senpäs tiesi, että Riitu ei tee eroa arjen eikä pyhän välillä aamulla herätessään. 

Ihan on laihdutusblogin näköistä, eiköss?? :D 

Olen lukenut juttuja niin Läskimyytinmurtajissa kuin Vaakakapinassa ja kylläkyllä, niinhän se on että paino ei ole ihmisen mitta (paitsi siellä vaa'alla, ehhehehe), sen ei pidä antaa kahlita elämältä, ylipaino ei aina ole kaikkien vaivojen ja sairauksien syy. Hyväksyvää nyökyttelyä, kylläjuujuu. Siis muiden kohdalla. Jenny ja läskimyytinmurtajien fb-sivulla on kuvakaupalla kauniita naisia tuskailemassa ulkonäköään ja välillä ihmettelen kovastikin, että miksi.  On surullista, että niin monet tuntevat olonsa vääränlaiseksi/lihavaksi/läskiksi ja minun näkökulmastani ihan turhaan. Viisi ylimääräistä kiloa kun nyt vaan on eri asia kuin kolmekymmentäviisi. Ja vaikka kuvassa olisikin pyöreämpi henkilö siltikin usein ajattelen, että onpa kaunis ja onpa nätin mallinen kroppa jne. Mutta sitten kun itseään katsoo peilistä ja kuvista, niin ymmärrys ja armo päättyy. :D Mulla on sellainen vitutusmaksimus päällänsä, että asialle on nyt pakko alkaa tehdä jotain. Syitähän on useampia. 

Vituttaa... 

...näyttää tältä. 

...katsoa parin-kolmen vuoden takaisia kuvia. Näytin niin hyvältä!

...kun päästin kilot palaamaan. 

...kun en ole tehnyt mitään, vaikka koko ajan olen tiennyt että puihin menee.

...valittaa, kun mottohan on että jos johonkin ei ole tyytyväinen, muuta se, jos et pysty muuttamaan niin älä valita. 

...kun pienenemisen aloittaminen tuntuu nyt paljon isotöisemmältä. 

Miksi se tuntuu isotöisemmältä? Koska en ole yksin. En voi käpertyä itseeni ja miettiä vain omaa napaa. On mies ja lapsi. En voi rytmittää päivää oman haluni mukaan, siitä huolehtii joku aivan muu. Huomenna alkaa piiperoisen hoito-opettelu, ja viikon päästä työt. Lisää muutoksia ja ulkopuolelta tulevia pakotteita. Mutta pakko on yrittää. 

Olen taaaaaaaaaaas kerran miettinyt ylipainoni syitä. Ja se on helvetin rasittavaa, niin henkinen kuin fyysinenkin peiliin katsominen. Mutta tulta päin! En koe, että mulla on enää mitään suuria tunnelukkoja, joista se johtuisi. Työstin monia asioita Näkkäriblogissa, eikä ole enää mitään isoja ahdistuksia tai traumoja, siltä ainakin tuntuu. Vierellä on ihana, rakastava aviomies jota edelleenkään ei meikäläisen läskit tunnu heilauttavan mihinkään suuntaan. Yhä yltää halaamaan ja kuulema legginsit näyttää hyvältä mun päällä. Buahhahahahahaa. :D Syyllisyyttä kyllä tunnen ylipainon vuoksi ja myös sen vuoksi että kilot paluun tekivät. Häpeääkin, mikä toisaalta on turhaa ja sekin ärsyttää, että sitä tunnen, mutta minkäs tunteilleen mahtaa. Joka tapauksessa ei siis emotionaalisia syitä. Miksi siis olen lihava? 

Koska olen laiska, mukavuudenhaluinen, lyhytjänteinen. Ja nämäkös vasta riemukkaita syitä ovatkin! Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Ja Ellun kanat syö ilmeisen hyvin. Kaikki tutkimuksethan kuuluttaa, kuinka pysyvä painonpudotus on haastavaa, rasvasolut pyrkivät suuruuden aikoihinsa, aineenvaihdunta on yksilöllistä ja ylipainoisilla sekin on jotenkin onnettomalla mallilla pitkän aikaa laihduttamisen jälkeenkin ja mitähän kaikkea vielä, joka tapauksessa kun kerran olet itsesi lihavaksi päästänyt, you are doomed, DOOOOOOOMED, tai siltä ainakin tuntuu. Laiskallehan nuo ovat hyvä lisäsyy. Miksi nähdä vaiva? Eipästäkehtaa. Ollaan vaan lihavia ja leppoisia ja taputellaan mahaa sohvalla maatessa.

Koska syömisen rutiinit ja suhtautuminen ruokaan on jossakin niin syvällä. On muodostunut sellainen rakenne, josta on vaikea pyristellä irti. Helevetti soikoon, miten voi olla niin vaikea syödä normaalisti? Vaikka ei olekaan tunnepuolen syitä, niin tavat ovat tiukassa. Mulla on tylsää, nakerrampa jotakin. Onpas kivaa, tehdäänpäs jotain hyvää ruokaa! (Onko nämä sitten kuitenkin niitä tunteita? Väitän, että enemmän tapoja.) Käsi on nopeampi kuin ajatus. Syitä syömiselle ja herkuttelulle on lukemattomia. Itseään on helppo huijata, esim. annoskokojen suhteen (tarvisin edelleen sen annostukihenkilön). Tätä vyyhtiä pitäisi nyt alkaa selvittämään jostain suunnasta!

Koska hyvä ruoka on  H Y V V Ä Ä!!!! Nam. Ja syöminen kivaa. On ihana herkutella. Hedonismi kunniaan ja silleen? Tätä puolta itsessäni herätti miettimään erään alkoholistin lausahdus. Hän alkoi juomaan vuosia kestäneen tauon jälkeen ja yksi peruste (ainakin humalapäissänsä) oli, että eikö hänkin saisi nauttia elämästä? Mutta onko se oikeasti elämästä nauttimista, jos se itse asiassa on sulle pahasta? Olen aikaisemminkin verrannut ongelmasyömistä ja alkoholismia toisiinsa, ja tiedän että en ole ainoa. Alkoholisti ei tee hallaa vain itselleen, siinä kärsii myös lähipiiri. Ongelmasyönnistä ensisijaisesti kärsii syöjä itse eikä välittämättä lähipiiri varsinaisesti, mutta mutkan kautta ehkä hekin. Itse esimerkiksi haluan pudottaa painoa myös senkin takia, että haluan kyetä kirmailemaan lapseni kanssa. Enkä missään nimessä halua, että tämä syömisen rakenne tarttuu tyttäreeni! Eli kun opin itse suhtautumaan ruokaan ja syömiseen paremmin (terveemmin?), ainakin osa lähipiiristäni voinee paremmin myös. Lisäksi se asenne, että MULLA on oikeus tehdä näin, koska MULLA on oikeus nauttia elämästä ja IHAN SAMA mitä se muille tekee ja jos siitä mulle jotain seuraakin, niin OMAPAHAN on asiani, on ihan valtavan itsekäs. Kyllä, jokainenhan tekee elämällään mitä haluaa ja tiettyyn pisteeseen saakka saa ja pitää olla itsekäs (miten minua kohdellaan, miten minulle puhutaan ja juurikin että olen muutakin kuin painoni tai ulkonäköni), mutta rajansa silläkin. Aika monta ikävää ja hajottavaa asiaakin saa perusteltua sillä, että MINULLA on oikeus, tää on MINUN asia eikä kuulu muille.

Koska (kovatempoinen) liikunta ei tuo minkäänlaista euforiaa. Ja joka tuutista tungetaan HIITiä, fitnestä, eikipuueihyötyy - ajattelua. Ja minäparka kun tykkään kävellä. :D Ja tanssia. Yritän sulkea silmäni ja korvani ja päästä/lähteä edes sinne ulos kävelemään. Tehdä jonkin verran kotijumppaa. Löytää jonkin ihanan tanssiharrastuksen. Itämaisen tanssin aloitin syksyllä, mutta opettaja oli (taas) ihan onneton. Olla lukematta artikkeleita siitä, mikä liikunta on parasta/tehokkainta/hyödyllisintä, ja liikkua edes jonkin verran. 

Näitähän tämä pyllerö eilenillalla kävellessään kovasti pohti. Kyllä, raahauduin ulos (käymään lähikaupassa) ja oikeasti nautin, sopivan pieni pakkanen, luminen maisema, raitis ilma. Ja aloin miettiä, että miksi en tee tätä enemmän?

Mutta kuten myöskin joka puolella mainitaan, niin syömisestähän se kaikki lähtee. Liikunta on tärkeä lisä, mutta pahimmillaan siitäkin saa syyllisyyden tunteen jos siellä salilla ei käy viittä kertaa viikossa ja päälle parin tunnin lenkit. Yritän liennyttää sitä syyllisyyden ääntä, keskittyä löytämään syömiseen jonkun tolkun ja liikkua päälle sen verran kuin aikaa löytyy. Yrittää nauttia elämästä ilman, että teen hallaa itselleni. Elää täysillä, mutta oikeuttamatta sillä kaikkea mahdollista. 

Voi sissos. Taas pitää alkaa alusta. 

Karpaloinen möykkelikkö

Myönnän heti alkuun; olen jouluihminen. En siinä mielessä, että kokoan ympärilleni valtaisat määrät joulukrääsää ja paistelen kinkkuja heti ensimmäisestä adventista lähtien, vaan tykkään joulunajan tunnelmasta, joululauluista (no, joulutortuista :D ), lahjojen ostamisesta ja antamisesta ja jouluruoasta tietenkin. Valoja tänä vuonna ripustelin tänne meidän kotiin siihen malliin, että miehen mielestä ollaan kuin Las Vegas. Jouluradio kuuluu kun kuuntelumasiinan napsauttaa päälle. Lahjoja olen salassa paketoinut ja piilottanut vaatehuoneeseen. Yritän saavuttaa edes hivenen siitä lapsuuden joulujen salaperäisyydestä, jos ei Joulupukin niin itse joulun sanoman muodossa. Lapsuuden jouluihin kuului myös koulun joulujuhla, jolloin luokkien liitutaulut koristeltiin jouluaiheisesti. Tämä tuli mieleen, kun ähersin joulutekstejä meille siunaantuneisiin pikku liitutauluihin. Olen kädentaidollisesti hyvin vajavainen ja nuo ovat parasta, mitä sain aikaiseksi. :D Mutta vähään tyytyvänä kaenuulaisena sanon, että van ne välttää.

Meidän yksi Las Vegas-nurkkaus ilman salamaa kuvattuna. Ja voisin lisätä, että itse en pidä värillisistä valoista yhtään, ja Aatun mielestä taas ne on parempia kuin kirkkaat valot. Kompromissina yhdet punaiset valot. :D

Tää nyt on lähinnä säälittävä väkerrys, mutta onpahan naapureillekin toivotettu joulut. :D

Tänään vierailtiin Riitun kanssa viimeistä kertaa vauvakerhossa, minkä kunniaksi vietiin mennessämme karpaloista möykkelikköä (joka myös rocky roadina tunnetaan). Tammikuussa koittaa siis töihin ja hoitoon meno, uudenlaisen arjen opettelu. Tulevat muutokset eivät ahdista enää niin paljoa kuin muutama viikko sitten. Hoitopaikkaan on käyty tutustumassa ja ihana perhepäivähoitaja tulee huolehtimaan Riitusta. Töihin on yllättävänkin mukava palata, olen kyllä havainnut että en ole varsinaisesti kotiäitimateriaalia. Viihdyn kyllä kotona, mutta kaipaan päiviin muutakin tekemistä kuin lapsen kanssa olemista. Niin rakas kuin tuo pikku natiainen onkin. Työni on vain sen laatuinen, että työskentely kotoa käsin ei onnistu, eikä mulla ole mitään kuningasidea oman yrityksenkään perustamisen suhteen. Eli töihin siis palajan. 

Huomaan myös, että kun kaikenlainen ahdistus tulevasta on hälvennyt, on myös helpompaa pitää syömisensä kurissa. Ei ole tarvetta jatkuvalle napostelulle, eikä vähän väliä tule mieleen, että olisiko kaapissa jotain nopeaa syötävää. Sain synttärilahjaksi Aatulta uuden kännykän, johon latasin kalorienlaskuohjelman, mutta en ole sitä kovin paljoa käyttänyt. Voi olla, että alan sen avulla jälleen seuraamaan, kuinka paljon energiaa sitä tulekaan sisuksiinsa lapettua, ihan puolihuolimattomasti. 

Karpaloista möykkelikköäni en sinne alkanut merkkailemaan. :D Tulinpa huomaamaan, että pitää verestellä näitä bloggarin taitojakin taas, eli muistaa napsia kuvia joka välissä. Suunnitelma oli tehdä kertakaikkisen hieno kuvasarja möykkelikön valmistumisesta, mutta kuinkas sitten kävikään...

Näin valmistat karpaloista möykkelikköä. 

400 g maitosuklaata

2 dl pilkottuja vaahtokarkkeja

200 g kuivattuja karpaloita ja haluamiasi pähkinöitä

100 g suolapähkinöitä

Tämä laiska emäntä osti siis valmiin karpalo-pähkinäsekoituksen, taisi sisältää hasselpähkinää, manteleita, cashew- ja saksanpähkinöitä. Lisäksi ostin suolapähkinöitä, sillä suolaisen ja makean yhdistelmä tässä möykkelikössä vain on niiiiiin hyvää. Lopputulosta ajatellen olisi voinut laittaa enemmänkin suolapähkinöitä.

Pilko suklaa ja vaahtokarkkeja sopiva määrä sekä rouhi pähkinöitä pienemmiksi. (Suunnittele hienoa kuvasarjaa, mutta muista kuvanotto aina vasta, kun olet jo laitanut pilkkomasi ainekset rumiin muovikippoihin.)

Sulata suklaa haluamallasi tavalla, itsehän käytin mikroa. (Ajattele ottavasi kuvia sulatuksen etenemisestä sekä ainesten sekoittamisesta, mutta jälleen hoksaa se vasta kun koko homma on kaadettu pellille.)

 

Vuoraa joko jokin vuoka tai uunipelti leivinpaperilla, ja levitä massa suht tasaisesti. 

Näyttää epäilyttävältä, mutta kyllä se siitä vielä paremman näköiseksi muuttuu.

 Laita joko jääkaappiin tai anna jähmettyä huoneenlämmössä. Minä annoin olla huoneenlämmössä kun tiedossa oli, että pakkaan sitä lahjana vietäväksi.

Hyvänmakuista tuli, ja helppoahan tätä on valmistaa. Jotkut voi tykätä suklaisemmasta, mutta itse tykkään kun palat lohkeaa helposti ja ainakin tässä satsissa maut oli hyvässä tasapainossa. Kehuja saatiin kerhossakin. :)

Valkosipuliyöt

Meidän huushollissa ei pussailla. 

Kahdestakin syystä. 

Toissailtana hyppäsin pyörän selkään ensimmäistä kertaa yli vuoteen ja vauhdin hurmassa polkaisin pari kertaa kauppaan mielessäni ja välillä ääneenkin laulaen, että "I want to ride my bicycle, I want to ride my biiiiiiike....". Viilenevä ilta teki tepposet eikä päällä ilmeisesti ollut tarpeeksi vaatetta, kun niinpä vain alkoi kurkku karhentua eilen ja paineen tunne torvessa on ollut kasvava siitä saakka. Tätä ennen Riitulla jo jonkin verran rohisi hengitys nukkuessa, tosin nenästä hällä tuli vain hieman kirkasta limaa eikä kuumettakaan noussut, joten toivottavasti (!) hänen kohdallaan päästiin noin helpolla, eikä tämä minunkaan pöpö hänessä pahemmin vaikuttaisi. Pussailuhan on siis offlimits jo tämän takia, mutta pöpön lisäksi olen lääkinnyt itseäni melko tehokkaasti valkosipulilla. Raa'alla valkosipuilla, niin että suuta polttaa. Tuoksahduskin lienee sen mukainen, itsehän sitä en onneksi aisti. Harmittaa, kun huominen vauvakerho jää meiltä sivu suun, ja vasta viime viikolla aloitettiin. Parempi ehken kuitenkin olla nyt tempoilematta ja yrittää pitää pöpö kurissa. 

Mulle ahdistavin aika flunssassa on juurikin kurkkukipu ja tuo mainitsemani paineen tunne. Se vaatii nielemään koko ajan, ja koska tyhjää on tyhmä ja välillä kipeäkin niellä, mukaan on saatava jotain. Ja koska on hieman nuutunut olo niin sitähän kaapista kaivaa esiin kaiken mahdollisen. Ulkonäköahdistuskin palasi saman tien. Juuri perjantaina ehdin jälleen kirjautua yhteen kalorinlaskentaohjelmaan, mutta enpä ole viitsinyt napostelujani paljon merkkailla. 

Perjantaina pidettiin Aatun kanssa tapasiltaa, ajatus lähti kaapissa pötköttävästä, vanhenevasta vuohenjuustopaketista ja hieman homma karkasi käsistä, kun kaivelin esiin pitkään hyllyssä olleen reseptikirjan. Tosin vuohenjuustolle ohje löytyi netistä. Mutta kirjasta löytyi ihanaa ohjetta ohjeen perään. Voi, kun tulikin opiskeluaikainen Espanjassa suoritetun työharjoittelun aika mieleen. Tuon 3 kuukauden harjoittelun aikana käytiin opiskelukaverin kanssa sevillanas-tanssitunneilla ja ehdittiin oppia kaikki neljä askelsarjaa. Mutta unohtuneet ovat, autuaasti. Mutta vaikka itse sanonkin, niin hyvin onnistuivat ruoat (kun reseptiä seuraa eikä sovella joka välissä, mitä nyt pistaasipähkinät muuttuivat kaupassa cashewpähkinöiksi) ja painuivat alas tinto de veranon kanssa. Tarjollahan siis oli vuohenjuustoa makean tomaattikastikkeen kanssa, flamencomunia, papuja ja niitä cashewpähkinöitä, mausteista broilerinmaksaa, broileripyöryköitä sekä chiliperunoita. Ja aiolia, oliiveja ja viinirypäleitä. Ja leipää. Herkkusienet ja chorizo jäivät toiseen kertaan, aika ei vain riittänyt, ja kyllähän noillakin kaksi ihmistä söi, kaksi päivää itse asiassa. :D Herkutteluillan päälle vielä seuraavana päivänä jämäbrunssi.

Olipa ihana viettää pienimuotoiset kotitreffit Aatun kanssa. Jossakin alitajunnassa vissiin meinasi tulla huonoa omatuntoa kun punkkua join, sillä seuraavana yönä näin unta, jossa punaviinin juonti jatkui ja tuumin itsekseni, että sehän on ihan ok kun en enää imetä, mutta sitten kauhukseni (unessa siis) muistin, että olen taas raskaana! Ja tässä vain punkkua juon! Huono ihminen, huono äiti! 

Mutta nyt tämä huono äiti painuu sänkyyn haisemaan ukkonsa viereen, jännällä odottaen millainen olo on huomisaamuna, onko valkosipulitankkauksesta mitään apua vai laitanko välittömät läheiseni kärsimään turhaan.

Elämää Riitun kanssa

Uusi neuvolatäti kirjoitti Riitun kirjaseen maanantaina, että "nauttii omasta äänestään".
Ja sen kyllä kotonakin huomaa. Simultaanitulkkaisin kiljahtelut tarkoittamaan seuraavia:

"ÄitimihinsinämeeeeeetelämeneeeeeminäjäänyksinenhaluajäädäyyyyksiinnnETMENEVESSAAN"
"Äitiminenyllätuohonleluuntuleantamaansenyyyyyyyyytminenpääseeteenpäinnn"
"Mullaontyyyyyylsääääääenpäääseliiikenteeeseeeennmiksienpäääseee"

Mutta myös

"Kivalaululaulanpamukana"
"Vähänköonmukavatämäkalaleluonnnn"
"Jakyllähänminätuohonyletänihannnnvarmastiyletännnärrinnmurrinnn"

Iskän kesäloman sekä mumman vierailun jälkeen Riitu siis näyttää tottuneen siihen, että hänen kanssaan on joku koko ajan, jos nyt ei suoraan seuraa pitämässä niin ainakin samassa huoneessa. Seurallinen neiti siis hän on, tykkää kun hänelle juttelee ja etenkin kun laulan. Pikkuiset kiukuttelut lattialla unohtuu, kun äiti alkaa lauleskella. Alkuun huippusuosikki oli Saku Sammakko sekä Nallet tallustaa, tämän hetken lempibiisi on Pikkuiset kultakalat, ja yksi lempipuruleluista onkin kalalelu, joka jostakin saatiin, olisko ollut äitiyspakkauksessa. Muita tuon meidän viisikuukautisen tirriäisen lempiasioita ovat neliraajasätkiminen selällään, käden, jalan tai molempien heiluttelu kyljellään, päristely, nauraminen kun äiti haukottelee, rummuttelu iskän kanssa, veden ryyppääminen mukista sekä kakkaaminen puhtaaseen vaippaan. Omat varpaat on jännä juttu kans ja kylvyssä on kiva pärskäytellä vettä. Selältään hän kääntyy vatsalleen sujuvasti ja navan ympäri pyörii, mutta eteen- tai taaksepäinmenotaito ei vielä ole löytynyt. Vatsalta mennään myös takaisin selälleen, mutta pidemmälle kieriminen on onnistunut vasta muutaman kerran. Mutta ääntä ja liikettä piisaa, ihana kyllä on tuo meidän pikkumuori. Kasvaa jutistaa tasaisesti ja sopusuhtaisesti, tosin selkeästi pidempänä kuin muut tytöt, iäksensä yleensä veikataan kuukautta enemmän kuin mitä se oikeasti on, mutta eipä hän mikään keskivertotallaaja olekaan (said every mother). :D Veikkauksia tulevaisuuden suhteen on tullut monia aina koripalloilijasta miss universumiin, mutta antaahan tytön tallustaa omalla tiellään mihin haluaa. Kodin ulkopuolella Riitu on rauhallinen ja tarkkailee tiiviisti, mitä ympärillä tapahtuu, kulmat kurtussa. Hänen perusilmeensä on hyvin huolestunut, ja ensimmäisen 6 viikon ajan kutsuinkin häntä pikku kurttunaamaksi. :D

Kiinteitähän Riitu siis jo syö ja tuntuu tyttö tulleen vanhempiinsa, kun kaikki vaikuttaa maistuvan. :) Saatiin neuvolassa myös lupa istua lyhyitä hetkiä syöttötuolissa ja herkkyyskausi syömisen suhteen onkin käynnissä - kovasti kiinnostaa mitä muut suuhunsa pistävät ja käsi tarttuu pöydällä oleviin herkkupalasiin. Riitu onkin jo päässyt kurkun, paprikan ja avokadon makuun sormiruokaillen. Pikkuhiljaa sitäkin lisää soseiden rinnalle, kunhan istuminen vielä vahvistuu. Ensi viikolla aloitetaan kerhoilu, Riitua siihen malliin jo kiinnostaa kaikki mitä hänen ulkopuolellaan tapahtuu, että lienee ihan paikallaan päästä välillä muihinkin kuvioihin kuin mitä koti tarjoaa. Jospa äitillekin kerhoista löytyisi samanhenkistä seuraa. :)

On ihana seurata, kuinka lapsi kasvaa ja kehittyy, miten persoona alkaa tulla esiin ja kuinka ulkopuolinen maailma avautuu pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Ulkoisista piirteistähän olen ollut koko ajan sitä mieltä, että tyttö on ihan isänsä näköinen päästä varpaisiin, mitä nyt huolirypyt ja posket on äidiltä. Mutta ajan mittaan huomaa aina erilaisia piirteitä, esimerkiksi Riitun suun seudussa on samaa kuin mulla ja moni onkin sanonut, että hänellä on jo ihan samanlaisia ilmeitä kuin mulla. Heti sairaalassa huomasin, että Riitulla on pieni syntymämerkki täsmälleen samassa kohdassa kuin edesmenneellä äidinäidilläni oli ja nyt huomasin, että korvissa puolestaan on äidinisän peruja - oikeanpuoleinen korva on hieman isompi ja ulottuvampi kuin toinen. Jotenkin sympaattista, että nuo geenit jossain mukana kulkevat, etenkin kun minua on aina sanottu isäni näköiseksi.

Edellä kuvatun kaltaisen tirriäisen kanssa siis yhdessä järkkäiltiin kotiin hieman juhlatunnelmaa Aatun eilisten synttäreiden kunniaksi. Riitun tehtävänä oli huolehtia, että äidille varmasti tulee kiire ja että semmoisia rauhallisensujuvia hetkiä ei monia olisi. :D Mutta hyvin onnistuttiin ja isä oli asiaankuuluvan yllättynyt ja mielissään. Samoin kesäteatterilaiset yllättivät Aatun laululla ja lahjalla, vietiin myös sinne kakku päällänsä kynttilät, eli mukavasti saatiin juhlia vuosirenkaan lisäystä. 

Synttäreiden kunniaksi valmistin suolaisia kuppikakkuja (kalkkuna-paprika, oliivi-feta sekä chili-emmental) sekä maapähkinävoi-snickerskakkua. Jälkimmäinen kyllä sattui Aatun makuhermoon hyvin, ensimmäistä kertaa hän otti toisenkin annoksen jotain makeaa herkkua, ja illalla vielä lisää!  Ja mikäpä ettei, ihanastihan tuossa kakussa makea ja suolainen kohtaa. Laitoin kakun päälle ihan reilusti suolapähkinää, se kun on Aatun herkkua. Suolaisista kuppikakuista tulin huomaamaan, että vaikka runsaahko kuorrute näyttää kivalta, ei sitä oikeasti tarvisi kuin ohkaisen kerroksen. :D Mutta tiedänpähän seuraavalla kerralla.

Nytpä näitä herkkuja sitten syödäänkin useamman päivän ajan. :D Lisäksi mulla kävi joku ihan ihme aivotoimintavajaus ja ostin maustamatonta tuorejuustoa vähän joka välissä ja nyt sitä on jääkaapissa vielä kolme purkkia. Mutta eipä hätää, niiden tuhoamiseksi on jo kaikkia hyviä ohjeita etsittynä.

Britakakku joka olikin pavlova, kesälomailua ja viiniä

Oho, puolihuolimaton blogitauko. 

Viikko sitten kyllä kirjoittelin jo piiiiitkät pätkät meidän Lintsipäivästä siskon perheen kanssa, mutta teknologia teki temppunsa ja teksti hävisi. Joten lunttasin läppärin kiinni. Ja nyt ollaan takaisin kotona ja aukaisin tämän läppärin jälleen. 

Viikko sitten perjantaina käytiin siis Linnanmäellä, itsehän en mihinkään laitteeseen tunkeutunut, vaan ihmeteltiin Riitun kanssa menoa ihan maantasalta. Seaworldista sentään löytyi mulle toteemieläin:

Aatu esitteli taitojaan ja voitti korispelistä päävoiton, eli valllltaisan suuren pehmokäärmeen. 

Sitä ennen valmisteltiin okroa eli okraa nigerialaisittain. Okrallahan on kokattuna sellainen jännä limainen olomuoto, maku on mieto mutta hyvä. Yleensä Nigeriassa siitä tehdään jonkin kastikkeen päälle oma, vihreä liemensä, mutta nyt Aatu päätti sekoitella kaikki keskenään sekaisin sellaiseen patamaiseen muotoon. 

Silloin viikko sitten lauantaina mulla oli omituinen päänsärky läpi päivän, se ei lähtenyt pois lääkkeelläkään. Mutenkin oli semmoinen pönttö sekaisin -olo kaikin puolin. Vaikka olo ei ollut mikään parhain halusin kuitenkin leipoa jotakin Riitun 4 kk-"synttäreiden" kunniaksi. En kovin paljoa leivoskele lähinnä siitä syystä, että joudun yleensä yksin ne luomukseni myös syömään. Aatu kyllä maistelee ja syö jonkun palan, mutta ei ole niin makean perään että päivästä toiseen leivonnaisia mutustelisi. Paitsi digestivekeksejä. Ja banaanikakkua. Se uppoaa hyvin. Mutta nelikuista pikkumuoria juhlistaakseni siis päätin tehdä britakakkua tuoreista mansikoista, kun siskon perhe oli paikalla kaverina sillä herkuttelemaan. Tein myös sitä banaanikakkua, kun hedelmälautasella lojui muutama tummumaan päässyt yksilö. 

Etsin reseptit ja aloitin valmistamisen. Uunista tuli tällainen luomus...

...ja rupesin pohtimaan, että hetkinen. Mulla piti tehdä britakakku. Tämä on pavlova. Siis mitä. Ajattelin britakakkua, etsin pavlovan ohjeen. Ja sen tein. No, hyvää oli pavlovakin, päällänsä sitruunatuorejuustotäyte, tuoretta mansikkaa sekä kermavaahtoa. 

Banaanikakun leipominen ei sekään mennyt ihan putkeen. Etsin ohjeen, sekoitin kuivat aineet ja älysin vasta sitten, että eihän mulla ole voita. Etsin toisen ohjeen. Tämä on sopiva, jes. Siihen menee puolet vähemmän jauhoja, ou nou. En halua heittää hukkaan. No, sävellän vähäsen... Lopputuloksena ihan hyvän makuinen, mutta hieman totuttua, mehevää banaanikakkua kuivakampi yksilö... 

Ihmettelin, että mikä ihme nyt oikein mättää, miten mulla ajatus sutii näin älyttömästi. Mysteeri ratkesi, kun sunnuntaina alkoi menkat, ekan kerran vuoteen. Hormonitoiminta rytkähti siis käyntiin tauon jälkeen ja pisti systeemin sekaisin hetkeksi. :D 

Viime sunnuntaina matkattin junalla kotikonnuilleni Kainuuseen ja vietettiin siellä vajaa viikko. Oli melkoisen täyteen buukatut päivät, mutta oli ihana tavata ystäviä ja sukulaisia. Riitu oli oikein reipas matkailija kaikin puolin. Tulin vain huomaamaan näin kotiin palattuani, että minusta on tullut todella huono ottamaan kuvia. Tai siis unohdan ottaa niitä kuvia. Vuoden Äiti -palkintokin on täten menetetty, sillä viiniä tuli nautittua. Imetysmatkanihan alkaa olla lopuillaan, maitoa heruu yhä vähemmän ja vähemmän (niinkuin alkoholin nauttimistaan nyt pitäisi puolustella, mutta pitääpä kuitenkin, unohtamatta niitä kaloreita...).

Ja Lihavan naisen kesäretongeissa tänään menomatkan matkustuslookki; paidanhölttänä, lempparifarkut (jotka jälleen ihme kyllä sopii päälle) sekä tennarit. :D
 

Syötyä ja juotua tuli siis hyvin, läpi viikon. Olen lukenut erilaisia vastaan tulleita artikkeleita, missä kaikissa kerrotaan, kuinka laihduttaminen ei onnistu pingottamisella, vaan sitten kun haastateltava oli päättänyt olla olematta dieetillä, sitä olikin laihtunut kuin itsestään. No mulla tämä ei onnistu. Jos annan itselleni luvan olla vaan, tuloksena on lihominen. Se liiallisen syömisen mekanismi vaan on jossakin tuolla hirmuisen syvällä. Olen kamppaillut itseni kanssa, että kumpaan suuntaan tässä nyt lähden; yritänkö iloita itsestäni ja olemisestani, olla suvaitsevaisempi itseäni kohtaan, rakastaa itseäni ja kroppaani ja hyväksyä itseni. Vaiko alottaisinko huomenna tiukan dieetin, läski palamaan ja vauhdilla? Saiskohan noita jotenkin yhdistettyä?

Loppuun karuakin karumpi faceswap, jossa nähdään intialainen pornotähti sekä pigmenttihäiriöstä kärsivä jenkkifutari:

Hyvää heinäkuun viimeistä viikkoa! :)

Kesämeininkiä

Viime päivät ovat olleet oikein kesälomameininkiä pullollaan. Ja jatkoa piisaa. Sisarentytär oli nimittäin käymässä, ja ylihuomenna vierailulle saapuu toinen sisko koko perheensä kanssa. Syöminen on ollut sitten kaikkea muuta kuin kotikokkailua, ja sitä olen tässä pohtinut ihan urakalla. Että sekinhän kuuluu asiaan. Siis että välillä syödään muuallakin kuin kotona. Mahdollisuuksiahan kyllä piisaa, eli on täysin valittavissa että mitä sitä syö. Perjantaina käytiin miehen kanssa syömässä kiinalaista, lounasbuffet, mikä on ehken se tuhoisin paikka. On surullisenkuuluisaa, kuinka paljon sitä ruokaa pystynkään sisuksiini lappamaan. :( Täytin lautasta kasviksilla, mutta siltihän sen ruokailun kokonaiskalorisaldo huitelee tuhannessa. :O Aamusta ei kyllä syöty mitään ja illallakin maltillisesti. Sunnuntaina siskontytön kanssa käytiin leffassa, ostettiin perinteiset popparit joo, mutta karkkia en itselleni ostanut. Sitä ennen oltiinkin tosin dippailtu mansikoita suklaaseen, että kovin paljoa ei pääse kehuskelemaan... :P Illasta haetiin Subwaylta patongit, mikähän ei kyllä pikaruokapaikkana ole pahimmasta päästä. Eilen käytiin syömässä lounasta paikallisessa kahvilassa, salaattia sekä paneroitua lohta. Eli herkuteltu on, mutta valinnat eivät ole olleet pahimmasta päästä.

Iso Kiltti Jätti 3D:nä. :)

Sen päätin, että näistä tällaisista en suostu huonoa omatuntoa kantamaan. Välillä on mukava syödä muutakin kuin pottuja kotona. Valinnat olivat ok, ja omasta mielestäni söin maltillisemmin kuin joskus muina kertoina olen syönyt. Putki ei myöskään jäänyt päälle, sillä tänään kaupoilla olisi ollut mahdollisuus iskeä kebabin kimppuun, mutta eipä menty. Ja ennenhän sitä ei olisi voinut ohittaa, jos sen päähäni sain, että nytpä muuten tekee mieli kebabbia. Kotisyömisissä olen ottanut periaateeksi sen, että en ota lisää ruokaa. Eka satsi saa luvan piisata. Että ei mene semmoiseen buffettiövereilyyn kotioloissa. Ja vaikka ulkona syöminen/herkuttelu kuulukin elämään, haluan päästä eroon siitä ajatuksesta, että hyvä ruoka on jotenkin palkinto. Toivon, että sen suhteen toimii samantyylinen ajattelu kuin herkkujen ylipäänsä; kun niitä ei kiellä, ei tule älyttömiä mielitekoja. Tähän asti mulla on ollut sellainen jotenkin vinksahtanut ajatus, että aina kun lähdetään kaupungille tai reissataan jonnekin, pitää olla jotain spessuu syömistä. Mutta se spessu ei aina tarvi olla sipsii, suklaata, pitsaa... Niitä valintoja, valintoja.

Sopiva liikuntamuoto pitäisi vielä löytää, lenkkeilyn lisäksi siis. Olemme vaihtamassa paikkakuntaa kuunvaihteessa (pakkaaminen ja roudaaminen siis edessä), ja syksyllä aion yrittää toteuttaa pitkäaikaisen haaveen ja etsiä uudelta paikkakunnalta jonkin tanssiharrastuksen. 3-4 vuotta sitten kuljin itämaisessa tanssissa, mutta lopetin sillä opetuksen pääpaino oli liikaa koreografioiden harjoittelussa opettajan esityksiä varten, kun itse olisin kaivannut perusliikkeiden opettelua kunnolla myös kehonhallinnallisessa mielessä. Mutta sitä voisin kyllä jatkaa, jos kiva paikka löytyy. Jooga tai pilates kiinnostaisi myös ja suurin este niiden aloittamiselle on ollut oma elopaino, joka on hävettänyt. Mutta nyt olen päättänyt, että en anna sen haitata. Eli jos vain löytyy sopiva paikka, jonka taksat passaa kukkarolle (erittäin suuri tekijä on se, muuten), niin käynpä kyllä kokeilemassa. :) 

Ryhmäliikuntatunnit noin muuten eivät oikein ole minua varten, kuten ei ole kuntosalikaan. Kävin kahvakuulassa sekä hetken aikaa Bailamama-tunnilla, mutta niissä tulee lähinnä vaivaantunut olo kun kaikki ähkii ja hikoilee vierekkäin. :D Ja jos vaikka pääsee pieru just kun ite siinä kykkäilee tai joku pyllistää edessä?! Meikäläisen huumori sen kyllä kestäis, mutta kehtaako siinä alkaa räkäisesti nauramaankaan kesken keskivartalolihasten jännityksen? :D Muutenkin vierastan ryhmäjuttuja jostain syystä. En ole kaivannut mitään äitikahvilaa, vaikka sellaisenkin aion syksyllä etsiä ja käydä kokeilemassa. Olen facebookissa eli vasepoksissa liittynyt pariin vauvaryhmään, mutta enpä sieltäkään koe kovasti mitään saavani. On hienoa, että niistä tuntuu olevan apua oikeasti yksinäisille, etenkin nuorille äideille, mutta multa usein pääsee tahaton hymähtely kun palstoja luen.

Eilen ja tänään tein hieman kesävaatelöytöjä, mutta niistä lisää huomenna. :)