Kaksi peiliä

Kirjoitin edellisessä postauksessa, että en enää tuskaile joka peilin edessä. En niin, mutta se riippuu peilin sijainnista. 

Kotona peili kertoo, että ihan ok. Välillä jopa vallan mainio.

Mutta esimerkiksi kauppakeskuksen hissin peili kertoo jotain ihan muuta. Voi eläissään!

Kumpaahan peiliä tässä sitten uskoisi. Muutenkin tuppaa olemaan melkoisen kahtiajakoinen olo nykyisin. Toisaalta harmittaa, kun paino nousee ja ÄRSYTTÄÄ, että miten voinkin onnistua syömään niin paljon, että se paino nousee?!?! Tämän kokoisena kuitenkin saa syödä ihan reilusti siinä onnistuakseen. Niinä hetkinä pyhästi vannon, että nyt, NYT LOPPUU ja tarkkailen syömistäni enemmän. Mutta aika pian seuraavana hetkenä se on jo unohtunut. Ja välillä sitten tuleekin se tunne, että ihan sama. Läski mikä läski, nyt ei jaksa sitä stressata. Ollaan sitten läski. Ja sitten taas jonkin ajan päästä palaan takaisin siihen ärrrrrsytykseen. 

Että tämmöistä päänsisäistä sompailua. Ja siinä samalla housunnappikin ahdistaa. 

Mikäs keinoksi? Ruokapäiväkirja! Kyllä tässä pitää saada silmänsä jotenkin auki sille, mitä ja miten syö, kun näköjään edelleenkään ei aivot pysy perässä siinä mitä käsi ja suu tekee. Alan siis merkkailla syömisiä jälleen ylös, että saan jotakin tolkkua tilanteeseen. Enkä välttämättä nyt edes mieti kaloreita, vaan ihan vaan sitä, miten syön. Riitun ruokarytmi alkaa olla aika hyvä, ja periaatteessa samaa rytmiä voisin noudattaa ihan itsekin. Siihen päälle vain tuppaa tulemaan iltanapostelut tytön painuttua nukkumaan. :P 

Tähän mennessä syötyä tänään: ohrapuuro maidon ja palvikinkun kanssa. Pari uskovaisten pastillia (=minttukaramellia). 

Lounas kohta, varmaankin syön kotitekoisen pitsanpalasen, toissapäivän jämiä. 

Sitten pitääkin pohtia mitä loppupäivästä, ettei menisi ihan överiksi nimittäin meidän jo-melkein-perinteeksi muodostuneelle perjantai-illan päivälliselle (friday night dinner :D ) lupasin tehdä fetapasteijoita...  Kaveriksi salaattia. Ja jotain muuta. Jää nähtäväksi ja syötäväksi.

Tämmöistä tylsää

Tauko kirjoittamiseen tapahtui ihan vahingossa, ei vaan ole ollut oikein mitä kirjoittaa.

Tai, no olisinhan voinut kirjoittaa jokapäiväisistä jutuista, mutta se olisi aika tylsää. Päivät nyt vaan rullaa omalla painollaan. Riitu täytti puoli vuotta, ja pituuskäyrä jatkaa nousuaan siinä missä paino menee tasaisesti omallaan. Mitenhän pitkä hänestä oikeasti tuleekaan? Alahampaat kilahtelevat lasin reunaan, kun hörppäämistä reenaillaan. Kakanryökäle pikkutypyllä on kovalla vaikka mitä söisi, siltä vaikuttaa. eikä luumustakaan tunnu olevan apua. Omin sormin syöminen on ihan parasta, vaikkakin sotkuista, mikä pistää äidin huokailemaan syvään. :D Ääntä lähtee tytöstä jos sun vaikka minkälaista, myös eteenpäin ryömimisen taito on löytynyt. Tosin etenemisen syynä pitää olla joku tosi hyvä, konkreettinen kohde. Äidin ääni sellainen ei ole. Äitin tehtävä on tulla lapsen luokse, ei toisinpäin. :D Paljon hymyä, ätinää, ärinää, hymäilyä mukana kun äiti laulaa. Mutta myös ärsytystä, jos jää väärällä hetkellä hetkeksi yksin tai jos nälkä yllättää. Ulkoillaan päivittäin lounaan jälkeen, kahdesti viikossa käydään vauvakerhossa ihmettelemässä muita vauvoja ja mammoja. Tiistaisin äiti häippäisee itämaiseen tanssiin ja joka toinen keskiviikko kuoroharjoituksiin.

Eilen sununtaina käytiin kirkossa, jossa kuoroni lauloi Suomalaisen messun lauluja. Muilla oli päällä suomalaisia kansallispukuja, mulla yoruba-asu, geleä myöten kun sen päähän sitominen alkaa vihdoin luonnistua jotenkuten. :D Pitäisi kyllä teettää suomalainenkin puku, ne on todella kauniita. Mutta ihana oli huomata, miten vanhempi ikäpolvi oli kiinnostunut Aatun kulttuurista, kyselivät aktiivisesti ja ihan englanniksikin muutama yli 70-vuotias tuli juttelemaan hänen kanssaan. Riituhan sai ansaittua ihastelua, tottakai. :D Ihanaa vastapainoa sille, mitä täällä netin ihmeellisessä maailmassa välillä lähvähtää silmille maahanmuuttoon sekä tummaihoisiin ihmisiin liittyen... 

Itseni suhteen fiilis on parantunut. En enää tuskaile joka peilin edessä. Seuraan syömisiä. Pyrin ulkoilemaan päivittäin. Itämainen tanssi kerran viikossa, mikä tekee hyvää selälle ja syville vatsalihaksille. Vielä, kun saisi aikaiseksi mennä mukaan kun Aatu treenailee tanssejaan iltaisin, että saisi kunnon hien pintaan, mutta sen suhteen olen vielä ollut laiska. 

Töihinpaluu jo kangastelee mielessä, vaikka siihen on vielä reilu 3 kuukautta aikaa. Työpaikanvaihdos on käynyt mielessä, ja aionkin pitää silmiäni auki mielenkiintoisten paikkojen suhteen. Opiskelemaan myös mieli tekisi, mutta se onkin oma lukunsa ihan täysin. Värjäsin hiukset taas punaisiksi kun jotain piristystä kaipasin. Tosin kuvaa en ole saanut aikaiseksi ottaa. Tilasin muutamat uudet housut. Ei ole niistäkään kuvaa. :D

Eli tämmöistä tylsää.

 

Valkosipuliyöt

Meidän huushollissa ei pussailla. 

Kahdestakin syystä. 

Toissailtana hyppäsin pyörän selkään ensimmäistä kertaa yli vuoteen ja vauhdin hurmassa polkaisin pari kertaa kauppaan mielessäni ja välillä ääneenkin laulaen, että "I want to ride my bicycle, I want to ride my biiiiiiike....". Viilenevä ilta teki tepposet eikä päällä ilmeisesti ollut tarpeeksi vaatetta, kun niinpä vain alkoi kurkku karhentua eilen ja paineen tunne torvessa on ollut kasvava siitä saakka. Tätä ennen Riitulla jo jonkin verran rohisi hengitys nukkuessa, tosin nenästä hällä tuli vain hieman kirkasta limaa eikä kuumettakaan noussut, joten toivottavasti (!) hänen kohdallaan päästiin noin helpolla, eikä tämä minunkaan pöpö hänessä pahemmin vaikuttaisi. Pussailuhan on siis offlimits jo tämän takia, mutta pöpön lisäksi olen lääkinnyt itseäni melko tehokkaasti valkosipulilla. Raa'alla valkosipuilla, niin että suuta polttaa. Tuoksahduskin lienee sen mukainen, itsehän sitä en onneksi aisti. Harmittaa, kun huominen vauvakerho jää meiltä sivu suun, ja vasta viime viikolla aloitettiin. Parempi ehken kuitenkin olla nyt tempoilematta ja yrittää pitää pöpö kurissa. 

Mulle ahdistavin aika flunssassa on juurikin kurkkukipu ja tuo mainitsemani paineen tunne. Se vaatii nielemään koko ajan, ja koska tyhjää on tyhmä ja välillä kipeäkin niellä, mukaan on saatava jotain. Ja koska on hieman nuutunut olo niin sitähän kaapista kaivaa esiin kaiken mahdollisen. Ulkonäköahdistuskin palasi saman tien. Juuri perjantaina ehdin jälleen kirjautua yhteen kalorinlaskentaohjelmaan, mutta enpä ole viitsinyt napostelujani paljon merkkailla. 

Perjantaina pidettiin Aatun kanssa tapasiltaa, ajatus lähti kaapissa pötköttävästä, vanhenevasta vuohenjuustopaketista ja hieman homma karkasi käsistä, kun kaivelin esiin pitkään hyllyssä olleen reseptikirjan. Tosin vuohenjuustolle ohje löytyi netistä. Mutta kirjasta löytyi ihanaa ohjetta ohjeen perään. Voi, kun tulikin opiskeluaikainen Espanjassa suoritetun työharjoittelun aika mieleen. Tuon 3 kuukauden harjoittelun aikana käytiin opiskelukaverin kanssa sevillanas-tanssitunneilla ja ehdittiin oppia kaikki neljä askelsarjaa. Mutta unohtuneet ovat, autuaasti. Mutta vaikka itse sanonkin, niin hyvin onnistuivat ruoat (kun reseptiä seuraa eikä sovella joka välissä, mitä nyt pistaasipähkinät muuttuivat kaupassa cashewpähkinöiksi) ja painuivat alas tinto de veranon kanssa. Tarjollahan siis oli vuohenjuustoa makean tomaattikastikkeen kanssa, flamencomunia, papuja ja niitä cashewpähkinöitä, mausteista broilerinmaksaa, broileripyöryköitä sekä chiliperunoita. Ja aiolia, oliiveja ja viinirypäleitä. Ja leipää. Herkkusienet ja chorizo jäivät toiseen kertaan, aika ei vain riittänyt, ja kyllähän noillakin kaksi ihmistä söi, kaksi päivää itse asiassa. :D Herkutteluillan päälle vielä seuraavana päivänä jämäbrunssi.

Olipa ihana viettää pienimuotoiset kotitreffit Aatun kanssa. Jossakin alitajunnassa vissiin meinasi tulla huonoa omatuntoa kun punkkua join, sillä seuraavana yönä näin unta, jossa punaviinin juonti jatkui ja tuumin itsekseni, että sehän on ihan ok kun en enää imetä, mutta sitten kauhukseni (unessa siis) muistin, että olen taas raskaana! Ja tässä vain punkkua juon! Huono ihminen, huono äiti! 

Mutta nyt tämä huono äiti painuu sänkyyn haisemaan ukkonsa viereen, jännällä odottaen millainen olo on huomisaamuna, onko valkosipulitankkauksesta mitään apua vai laitanko välittömät läheiseni kärsimään turhaan.