Miksi lihoin takaisin?

Koska söin liikaa. 

Eikö niin? Sain energiaa yli kulutuksen. Se siitä? Lyhyestä blogikirjoitus kaunis. :D 

Reilu kaksi vuotta sitten matkasin Nigeriaan ja menin mieheni kanssa naimisiin. Puolen vuoden päästä siitä sain miehen vihdoin fyysisesti rinnalleni ja yhteinen arki saattoi alkaa. Ja yhtäkkiä en siis ollutkaan yksin. Mikä oli mahtavaa ja toivottu asia, mutta enääpä en voinutkaan keskittyä vain itseeni ja olemiseeni. Koska sitähän laihduttaminen tietyllä tavalla vaatii, itseensä keskittymistä, eräänlaista itsekkyyttä. Ja koska oli niiiiiin ihanaa vihdoin olla kunnolla yhdessä, niin sitähän tuli sitten juhlistettua hyvän ruoan ja juoman muodossa, pikku hiljaa pitkin matkaa. Ikään kuin annoin itselleni luvan, ja sitten olikin laskuportit auki. Vanha totuus, itseään on helppo huijata, näytti jälleen voimansa. Eikä vain se ihana yhdessäolo, vaan myös kaikki arkisetkin asiat veivät energiaa melkolailla, koska tosiaan ei ollut enää ainoastaan omat asiat, joita miettiä. Stressi, erilaisten käytännön asioiden selvittely, harmitus puolison jatkuvalta tuntuneen huonon tuurin puolesta, raha-asioiden miettiminen. Energiaa ei aina riitä kaikkeen. Liikkuminenkin jäi vähemmälle. Tässä onkin se sudenkuoppa; pitäisi opetella sellainen tapa syödä ja sellainen suhde ruokaan, että kun energiatasot ovat matalalla, niistä on helppo pitää kiinni. 

Myönnän, että napostelen edelleen, se on yksi perisyntini. Nigeriassa ei ole minkäänlaista napostelukulttuuria, eikä siellä syödä varsinaisia välipalojakaan. Tuhti ruoka kolmesti päivässä, sellainen tuntuu olevan pääasiallinen ruokarytmi ainakin mieheni perheessä. Eikä Aatu ole ollut missään vaiheessa vailla sipsiä, dippailua, suklaata tms... Ihan itseni vuoksi olen niitä kotiin kantanut. Hällekin tuli alun kotistelun aikana muutama lisäkilo, mutta kun löytyi koriskerho ja muutakin tekemistä kuin töllistellä kotosalla, niin ne kilot sulivat pois kuin itsekseen. Vähänkö epäreilun helppoa! :D Tuplasti surullista on se, että koko tämän kaksi vuotta olen koko ajan ajatellut, että pitäisi tsempata ja pitäisi tarkkailla olemistani ja syömisiäni ja soimannut itseäni siitä, miten ruoka valuu sormien välistä (eikä maahan vaan suoraan suuhun). Morkkis on ollut päällä säännöllisen epäsäännöllisesti. Enkä ole saanut tehtyä asialle mitään, päin vastoin jatkanut vain lihomista! Ja itseni huijaamista.

Lasten hankinnasta oli ollut mieheni kanssa puhetta pitkin matkaa, ja viime keväänä sitten heräsin ajattelemaan, että enpä tästä enää nuorene, pitäisköhän pistää hösseliksi. Lisäksi epäilin edelleen, että raskaaksi tulo ei välttämättä tapahtuisi kovin näppärästi ylipainoisen historian sekä tapahtuneen painojojon vuoksi. Mutta luonto yllätti, ja parin kuukauden päästä oltiinkin jo pieniin päin. Sittenhän olikin muka hyvä tekosyy löysäillä edelleen, vaikka kannoin koko raskaudenkin ajan morkkista lihomisestani ja märisin sitä pariinkin kertaan neuvolaterkan vastaanotolla. Sokerirasituksista sain erinomaiset tulokset, eli sekään ei pakottanut seuraamaan syömistä. Vauvamaha ei kasvanut kovin suureksi, vaikka vauvalla kokoa olikin, kätilön ja lääkärin mukaan kohtu sopi kasvamaan sisäänpäin, jotenkin lantiomaljassa sen verran hyvin. Synnyttäjän lantio, isäni sanoin. :D Itse asiassa oli huvittavaa, miten jotkut ihmiset eivät edes olleet huomanneet raskauttani (kiitos sopivien asujenkin), vaikka oltiin nähty noin viikkoa ennen vauvan syntymistä. :D Raskauskiloja tuli yhteensä 14, joista jälkitarkastukseen mennessä oli lähtenyt 10. Puolet toki Riitua. Olin helpottunut, mutta sen jälkeen en ole uskaltanut puntarilla käydäkään sillä tuntuu siltä, että sain siitä helpotuksesta taas syyn herkutella lisää. Turhauttaa ja syy löytyy peilistä. Tai siis lopputulos löytyy sieltä peilistä. :D

Voi että miten tuskaisaa tämä jälkiviisaus on. Tai liekö tämä edes jälkiviisautta sillä en tiedä, saanko muutosta aikaiseksi. Mutta yritettävä on.

10 päivää ennen vauvan syntymistä.

Ja siinähän se lopputulos viuhtoo. :)

Humaus niinkuin tuulispää, jostain saapuu yllättää

Elämääni eniten ikinä mullistanut asia tapahtui siis maaliskuussa, tarkalleen ottaen 16.3. klo 17.49, silloin putkahti maailmaan tyttäremme "Riitu", useamman päivän aktiivisen odottelun jälkeen. Odotteluahan tosin oli kestänyt jo se perinteinen 9 kuukautta, mutta ihan loppuvaiheessa Riitu päätti tuoda odotukseen hieman jännitystä mukaan. Lapsivedet menivät sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, sairaalaan mentiin maanantai-iltana, omat supistukset laantuivat joten seurasi 3 satsia oksitosiinia kahtena päivänä. Eikä meinannut tapahtua mitään. Liekö sitten keisarinleikkauksen uhka saanut typyyn vauhtia, kun keskiviikkona viimeisellä hetkellä synnytys alkoi edistyä ja olikin sitten vajaassa kolmessa tunnissa ohi. Kiireellinen epiduraali ehdittiin laittaa (onneksi!), ponnistusvaihe kesti noin 50 minuuttia, josta tosin osa aikaa oli odottelua, että supistukset jälleen voimistuisi. Itse synnytys sujui hyvin, ei jäänyt traumoja vaikka käyhän se kipeää, totta kai se käy! Mutta sille kivulle on syynsä. Enemmän ahdisti se päivien pituinen odottelu kun sitä kipua nimenomaan toivoin jo tulevaksi ja synnytyksen kunnolla alkavaksi. Siellä sairaalassa maatessa/kulkiessa kyllä ehti käydä kaikenlaiset tunneskaalat läpi. Onneksi Aatu pystyi olemaan vierellä kaikki ne päivät, muuten tuskin olisin jaksanut tsempata.

Tippuu, tippuu, oksitosiini tippuu... Ja supistaa, supistaa van mittään ei tapahu.

Vihdoin ja viimein siis saatiin nyyti syliin, ja siinä köllöteltiin ihmetyksen vallassa. Ensimmäinen yö lapsen kanssa oli kyllä ikimuistoinen. Siinä se nyt on. Mitä minä teen? Onpa se pieni. Onpa se kaunis! Mitä minä osaan? Miten minä osaan? Jestas sentään. Mulla on laps. Tuossa se on. Hengittäähän se? Lapsivesien menosta huolimatta supertyttömme ei saanut minkäänlaista tulehdusta, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään hätää niinä viimeisinä odottelupäivinä, vaikka vedet olivatkin menneet. Synnytyksen yhteydessä kyllä tultiin huomaamaan, että napanuora oli kahdesti kaulan ympärillä (pituutta napanuoralla metri), mutta onneksi löysästi niin siitäkään ei aiheutunut isompaa vaaraa. Kokoahan hällä oli maailmaan tullessaan 52 cm sekä 3910 g. Eli pitkä tytönhuikale. :) Syntymän hetkellä muuten musiikkina raikasi Jukka Pojan versio Juha Tapion kappaleesta Mitä silmät ei nää, mikä oli ihan sopiva eikä vain siksi, että tykkään molemmista artisteista. Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää, jossakin kaipaus hellittää, ehkä tänään, ehkä tänään, joku löytää taivaan... Humaus niinkuin tuulispää, jostain saapuu yllättä!

 

Kotiin päästiin perjantai-iltana. Minulla oli jo sairaalassa tunne, että niinköhän imettäessä maitoa tarpeeksi tulee, etenkin kun tytön paino oli laskusuuntainen. Onneksi neuvolaterkan kotikäynti oli heti maanantaina jolloin huomattiinkin, että paino oli laskenut entisestään, vaikka viikonloppuna olin imettänyt päivät ja yöt. Tyttö ei kuitenkaan ollut itkenyt nälkää, eikä muutenkaan ollut vaikuttanut tyytymättömältä. Päätettiin sitten aloittaa lisämaidon antaminen silloin maanantaina, ja kun ensimmäisen kerran illalla annettiin pullosta maitoa ja näin, miten ahnaasti tyttö söi, en kokenut niinkään pettymystä imetyksen epäonnistumisen vuoksi, vaan ihan silkkaa raivoa itseäni kohtaan. Lapsenihan on nähnyt nälkää! Siitä lähtien ollaan menty osittaisimetyksellä, mikä on osoittautunut vallan toimivaksi systeemiksi meille. Isäkin pääsee osalliseksi syöttämiseen, eikä vauva ole kiinni minussa _ihan_ koko ajan. Sitä alun jatkuvaa "pesimis"syöttämistä ei kestänyt pää eikä lonkat. Edelleen tyttö on rinnalla pitkin päivää, joko ennen pullosyömistä tai sen jälkeen. Suurin satsi äidinmaitoa tuntuu menevän aamusyötöillä.  Ja hyvin on kompensoitu alun painonputoamista, pituutta tulee hyvin myös (jo rakenneultrassa olka- ja reisiluu olivat sen verran pitkiä, että hoitaja mittaili niitä useampaan kertaan). Eli potra tyttö on, hyvin kasvaa ja vahvistuu. Ihanasti isänsä näköinen päästä varpaisiin, mutta äitinsä posket. :D

Riitu on alusta asti ollut ihanan rauhallinen lapsi, isompia vatsavaivojakaan ei ole ollut. Mutta vanhemmuuden multihuipentuma, eli kakkaseuranta on tuttua - milloin tulee, miten tulee, millaista tulee. :D Mutta vaikka luonnetta alkaa pikkuhiljaa typylillä tulla esiin, edellen hän on hyväntuulinen - kunhan vain sitä ruokaa on riittävästi. Yöt ovat sujuneet suhteellisen helposti myös, alkuun hän heräsi syömään kahdesti, ja nykyisin hän nukkua hujuttelee yöt heräten syömään 5-6 korvilla, ja nukkuu sen jälkeen vielä muutaman tunnin. Eli pahempaa uupumusta en ole joutunut kokemaan. Luonnollisesti hoidin yösyöttämiset itse kun kuitenkin imetän, vaikka Aatu olikin sitä mieltä alkuun että minulla olisi pitänyt herättää hänetkin joka kerta. :) Hän on ollut muutenkin upeasti mukana kaikessa Riitun hoidossa, vaikka se ei hänen kotimaassaan Nigeriassa välttämättä kovin yleistä olekaan. Ovatpa jo viettäneet muutaman päivän keskenäänkin, kun mamma kävi Juhannustöissä, eikä ollut ongelmia. :)

Vanhemmaksi, äidiksi, tulo on ollut huikeaa. En oikein ennalta osannut arvioida, miten tulisin reagoimaan, miltä se tulisi tuntumaan, lapsen saaminen siis. Lasten saaminen on sellainen asia, jonka suhteen minulla ei koskaan ollut mitään päämäärää. Vauvakuumetta minulla ei koskaan ole ollut, vaikka eri-ikäisten lasten kanssa olenkin tekemisissä ollut koko ikäni, ja toiminut myös lapsenlikkana. Lukioikäisenä tuumasin, että varmaan adoptoin sitten joskus. Jo silloin nimittäin ajattelin, että ylipainoni tulisi tavalla tai toisella haittaamaan lasten saamista. Niin kuvittelin siihen saakka, kunnes tulin raskaaksi. Olin itse asiassa hämmästynyt, miten nopeasti tulinkaan raskaaksi.  Oli upeaa huomata, että vartaloni ja elimistöni kykeni tuomaan lapsen tähän maailmaan, etenkin kun olin koko ajan ajatellut ja valmistautunut siihen, että niin ei tulisi käymään (pessimisti ei pety). Raskausaikakin oli vieläpä suhteellisen vaivatonta. Tämä on varmaankin jokin luonnon kiero keino tuottaa lisää lapsukaisia maailmaan (uutta putkeen vaan?) - mutta en tietenkään kuvittele, että raskaus ja vauva-aika on aina silkkaa ihanuutta ja pelkkää ruusunpunaa. Mutta nuorimman siskoni sanoin, olen ihan hurahtanut äitiyteen. :) Ja rinnalla on yhtä hurahtanut iskä. <3 Se kaikennielevä rakkaus mutta myös huoli ja huono omatunto... Raastavan mahtavaa. Sanoin äidilleni, että avioliiton ja vanhemmuuden myötä ymmärrän häntä nyt jotenkin paremmin. Mutta palataan kuulema asiaan 15 vuoden päästä. :D