Miksi lihoin takaisin?

Koska söin liikaa. 

Eikö niin? Sain energiaa yli kulutuksen. Se siitä? Lyhyestä blogikirjoitus kaunis. :D 

Reilu kaksi vuotta sitten matkasin Nigeriaan ja menin mieheni kanssa naimisiin. Puolen vuoden päästä siitä sain miehen vihdoin fyysisesti rinnalleni ja yhteinen arki saattoi alkaa. Ja yhtäkkiä en siis ollutkaan yksin. Mikä oli mahtavaa ja toivottu asia, mutta enääpä en voinutkaan keskittyä vain itseeni ja olemiseeni. Koska sitähän laihduttaminen tietyllä tavalla vaatii, itseensä keskittymistä, eräänlaista itsekkyyttä. Ja koska oli niiiiiin ihanaa vihdoin olla kunnolla yhdessä, niin sitähän tuli sitten juhlistettua hyvän ruoan ja juoman muodossa, pikku hiljaa pitkin matkaa. Ikään kuin annoin itselleni luvan, ja sitten olikin laskuportit auki. Vanha totuus, itseään on helppo huijata, näytti jälleen voimansa. Eikä vain se ihana yhdessäolo, vaan myös kaikki arkisetkin asiat veivät energiaa melkolailla, koska tosiaan ei ollut enää ainoastaan omat asiat, joita miettiä. Stressi, erilaisten käytännön asioiden selvittely, harmitus puolison jatkuvalta tuntuneen huonon tuurin puolesta, raha-asioiden miettiminen. Energiaa ei aina riitä kaikkeen. Liikkuminenkin jäi vähemmälle. Tässä onkin se sudenkuoppa; pitäisi opetella sellainen tapa syödä ja sellainen suhde ruokaan, että kun energiatasot ovat matalalla, niistä on helppo pitää kiinni. 

Myönnän, että napostelen edelleen, se on yksi perisyntini. Nigeriassa ei ole minkäänlaista napostelukulttuuria, eikä siellä syödä varsinaisia välipalojakaan. Tuhti ruoka kolmesti päivässä, sellainen tuntuu olevan pääasiallinen ruokarytmi ainakin mieheni perheessä. Eikä Aatu ole ollut missään vaiheessa vailla sipsiä, dippailua, suklaata tms... Ihan itseni vuoksi olen niitä kotiin kantanut. Hällekin tuli alun kotistelun aikana muutama lisäkilo, mutta kun löytyi koriskerho ja muutakin tekemistä kuin töllistellä kotosalla, niin ne kilot sulivat pois kuin itsekseen. Vähänkö epäreilun helppoa! :D Tuplasti surullista on se, että koko tämän kaksi vuotta olen koko ajan ajatellut, että pitäisi tsempata ja pitäisi tarkkailla olemistani ja syömisiäni ja soimannut itseäni siitä, miten ruoka valuu sormien välistä (eikä maahan vaan suoraan suuhun). Morkkis on ollut päällä säännöllisen epäsäännöllisesti. Enkä ole saanut tehtyä asialle mitään, päin vastoin jatkanut vain lihomista! Ja itseni huijaamista.

Lasten hankinnasta oli ollut mieheni kanssa puhetta pitkin matkaa, ja viime keväänä sitten heräsin ajattelemaan, että enpä tästä enää nuorene, pitäisköhän pistää hösseliksi. Lisäksi epäilin edelleen, että raskaaksi tulo ei välttämättä tapahtuisi kovin näppärästi ylipainoisen historian sekä tapahtuneen painojojon vuoksi. Mutta luonto yllätti, ja parin kuukauden päästä oltiinkin jo pieniin päin. Sittenhän olikin muka hyvä tekosyy löysäillä edelleen, vaikka kannoin koko raskaudenkin ajan morkkista lihomisestani ja märisin sitä pariinkin kertaan neuvolaterkan vastaanotolla. Sokerirasituksista sain erinomaiset tulokset, eli sekään ei pakottanut seuraamaan syömistä. Vauvamaha ei kasvanut kovin suureksi, vaikka vauvalla kokoa olikin, kätilön ja lääkärin mukaan kohtu sopi kasvamaan sisäänpäin, jotenkin lantiomaljassa sen verran hyvin. Synnyttäjän lantio, isäni sanoin. :D Itse asiassa oli huvittavaa, miten jotkut ihmiset eivät edes olleet huomanneet raskauttani (kiitos sopivien asujenkin), vaikka oltiin nähty noin viikkoa ennen vauvan syntymistä. :D Raskauskiloja tuli yhteensä 14, joista jälkitarkastukseen mennessä oli lähtenyt 10. Puolet toki Riitua. Olin helpottunut, mutta sen jälkeen en ole uskaltanut puntarilla käydäkään sillä tuntuu siltä, että sain siitä helpotuksesta taas syyn herkutella lisää. Turhauttaa ja syy löytyy peilistä. Tai siis lopputulos löytyy sieltä peilistä. :D

Voi että miten tuskaisaa tämä jälkiviisaus on. Tai liekö tämä edes jälkiviisautta sillä en tiedä, saanko muutosta aikaiseksi. Mutta yritettävä on.

10 päivää ennen vauvan syntymistä.

Ja siinähän se lopputulos viuhtoo. :)

Uusi lähtötilanne

Voi ikuinen läski. 

Siltähän se vaikuttaa, kaikkien tutkimustulostenkin valossa. Ei ole laihduttajan puolella faktat, ei. Siis pysyvän laihtumisen valossa. Olen lukenut juttuja kymmenistä tutkimuksista (joista yhtäkään en tähän hätään löytänyt), aina siitä kuinka lapsuusiän antibiootikuuri vaikuttaa aikuisiän lihavuuden muodostumiseen (mulla ekat antibiootit 2kk:n ikäisenä) siihen, kuinka rasvasolut pitävät saavuttamastaan tasosta kynsin hampain kiinni (mm. siksi ylipainon ennaltaehkäisy olisi hyvin tärkeää - van myöhäistä itkeä sitä nyt). Haluan kuitenkin edelleen yrittää. Takanahan on onnistunut laihtuminen, mutta niin vain kilot ropsahtivat takaisin. Ei tosin kaikki, mikä on ihan positiivista. Mutta liikaa niitä kuitenkin on tuonne kupeille palannut. Laihdutusblogeja on maailma pullollaan, mutta itse asiassa tällä hetkellä kaipaisin sellaisen henkilön tarinaa, joka on pudottanut kiloja jo useampi vuosi sitten ja on onnistunut pitämään painonsa kurissa. Mikäli tällaisia blogeja on tiedossa, niin saa vinkata. :) 

Jaakko Löytty kertoi eräässä televisiohaastattelusta masennuskausistaan ja siitä kuinka tuntuu, että masennuksen yhteydessä terapiassa käy aina samoja asioita läpi uudestaan ja uudestaan. Ja että vaikka se turhauttaakin, niin ehkä sitä samaa pyörää pitää pyörittää tarpeeksi kauan, että niistä asioista pääsee lopullisesti eroon. Mulla on ihan samanlaiset fiilikset tällä hetkellä. Että alanpas taas pyöräyttää sitä samaa pyörää, katsotaan mihin tällä kertaa päästään.

Ravintoterapeutit ovat julkisuudessa ottaneet kantaa syömiseen sekä ruoan laatuun ja makuun. Tässä vastineessa Hanna Partaselle todetaan, että 

"Pitäisi myös muistaa, että usein liikasyöminen on oire jostain muusta, ei varsinainen ongelma. Turvallisuuden tunteen tai lohdun hakeminen ruoasta ja alkoholipitoisista juomista on todella yleistä. Hyvän ruoan välttely on siten vain laastari, kun todellisuudessa pitäisi kysyä, miksi on tarve hakea lohtua, palkintoa tai turvaa ruoasta."

Olen aikalailla samaa mieltä, että lihavuuden takana on useimmiten jotain mikä aiheuttaa sen lihavuuden, eli että lihavuus on oire. Jokaisen tarina on omansa ja jokaisen pitää löytää omat kipupisteensä. Olenkin viime viikot itseltäni kysynyt, miksi olen lihava? Mihin tarpeeseen syön? Miksi en osaa erottaa halua ja tarvetta ruoan suhteen? Miksi syön liikaa? Ja olen myös vihainen itselleni, miten helevetissä voikin normaali syöminen olla muka niin vaikeaa?? Mistä tämä johtaa juurensa? Näitä samoja asioita pohdin jo neljä vuotta sitten, kun aloitin tavoitteellisen laihduttamisen ensimmäistä kertaa aikuiselämässä. Ja nyt näiden samojen asioiden rinnalla pohdin myös sitä, miten lihoin takaisin? Muistan edelleen sen valaistumisen hetken tuolloin laihduttaessa, että tätä mulla pitää tehdä loppuelämä, jos haluan hallita painoni. Ja tämä jojoliike todellakin todisti tuon ajatuksen. Ja se on todella ahdistava ajatus. Miksi edes yrittää? Juurikin se itsensä vahtaaminen tuntuu todella kahlitsevalta ja ahdistavalta, en voi elää vapaasti ja antaa itseni olla huoleton, vaan kontrolli täytyy olla päällä koko ajan. Ja miksi valitan tästä asiasta kun varmasti monille se on ihan arkipäivää ja normaali asia vahdata syömisiään? Eikö se ole ihan tervettä? Onko se? :D Tiedänkö edes, mitä on normaali syöminen? Raivostuttaa olla näin hukassa syömisensä kanssa. Se on VAIN RUOKAA! Miksi se näyttelee mun elämässä niin (liian) suurta osaa? Miksi en oppinut, vaikka näitä samoja asioita jauhoin jo silloin muutama vuosi sitten?

Siinäpä sitä olisikin sitten työnsarkaa. Siksipä halusinkin palata bloggaamaan, että mulla olisi jälleen joku paikka missä kunnolla jäsennellä ajatuksiani. Osin vanhoja ajatuksia, osin uusia, edellisestä kierroksesta oppia ottaen. Oman tekstin lukeminenkin käy eräänlaisesta terapiasta. Olen myös päättänyt, että hakeudun ravitsemusterapeutin juttusille syksyllä. Kaipaan nyt jotain konkreettista apua tähän touhuun ja ulkopuolisen näkemystä. Mutta kuten edellä olevista linkeistä voi huomata, eivät ravitsemusterapeutitkaan ole aina samoilla linjoilla. Ruoan mausta sanon vain sen verran, että mulla ainakin laihduttamisessa auttoi se, kun ei tullut tunnetta että nyt pitää syödä pahaa ruokaa vaan nimenomaan se, että arkiruoka oli monipuolista ja maistuvaa. Olen myös lueskellut ystäväni minulle antamaa Teemu Ollikaisen kirjaa "Syö mitä mielesi tekee". Palaan vielä sen herättämiin ajatuksiin muissa postauksissa.

Mikä sitten on tavoiteena? Päästä samaan, missä olin kaksi vuotta sitten, mennessäni naimisiin. Tavoitteena ei ole lihaksikas fitnesskroppa, ei laihuus, ei edes normaali BMI. Tuolloin kaksi vuotta sitten olin vielä ylipainon puolella, mutta kuitenkin pienempi kuin koskaan aikaisempi, näytin ja näytän kuvissa edelleen omasta mielestäni todella hyvältä, mulla oli silloin hyvä fiilis kaikin puolin. Eli sitä kohden jälleen. Palkinto? Hyvä mieli. Onnistuminen. Oppiminen. 

Miten siihen päästään? Ei mitään hajua. No ehkä pieni haisu. Mutta hyvinhyvin mitättömän pieni. Alkuun pitää koota ajatukset, jotka tällä hetkellä säntäilee joka suuntaan. Tässä kuitenkin eräänlainen alkuperäinen lähtötilanne, eli kuva siitä kun olin suurimmillani noin 15 vuotta sitten ja johon toivottavasti en koskaan enää palaa, ja kuva siitä millaiseksi toivon vielä palaavani joku kaunis päivä.

Ja tässä ollaan nyt:

Ahistaa.