Lihavan naisen kesäretongit

Joooooei onnistu mikään garderoobikuvaaminen meidän huushollissa. Jospa aina ehtisi näpsäistä kuvan kulloisestakin asukokonaisuudesta, sarjassamme Lihavan naisen kesäretongit. Syy, miksi näitä kuvia haluan otattaa ja tänne laittaa ei suinkaan ole se, että mulla olisi jotenkin valtaisan hienoja vaatteita mitä esitellä, päin vastoin. Haluan kokeilla, josko kuvien kautta alkaisin nähdä itseni jotenkin positiivisemmassa valossa. Ajatuksella 'teen jo nyt niitä asioita joita tekisin jos olisin pienempi', ja kameran eteen asettautuminenhan on sitä vihoviimeistä hommaa kun omassa olemuksessaan ei näe kehuttavaa. Tulta päin siis, sinne-päin-voimaanuttavaa valokuvausta harrastaen. 

Mutta. 

Luonnollisesti olin ajatellut, että kuvat ovat silleen viehkeitä (niin viehkeitä kuin meikäläisestä vain saa), hyvin aseteltuja ja hyvästä kuvakulmasta jne jne, että kuvat täyttäisivät tarkoituksensa - tuntisin itseni kauniiksi ja tulisin hyvälle päälle. Tässäpä sitten lopputulos:

Siinäpä meillä hehkeä kotiäiti ryppyisessä kesälookissaan. :D

Minenjjjaksa.

Kuvien oton jälkeen Riitu alkoi heräillä joten enpä ehtinyt näitä katsastaa ja otattaa toisenlaisia. Eli näillä mennään. :D Mutta muistanpahan kyllä itsekin nyt, että alaviistosta EI kuvata. Ja sormet sivuun.

Eniveis, tänään Lihavan naisen kesäretonkina Elloksen valkoinen hame sekä useamman vuoden vanha valkoinen t-paita, oliskohan Seppälästä tai KappAhlista tai jostakin vastaavasta. Kauniisti ryppyyn jo menneinä kaikkien aamuhäsellysten yhteydessä. Valkoinen - ei mikään mairitteleva väri, etenkin kun paidoista näkee usein läpi. Mutta senkin suhteen olen päättänyt alkaa rohkeammaksi, ei aina vain tummia värejä, vaikka lihava olenkin. Enkä tunge alle myöskään mitään toppia kuumina päivinä, jotta kaikki muhkurat eivät näkyisi. Näkykööt. Voipi olla, että kunhan tyttö kasvaa ei valkoinen ole mikään järkevä väri muutenkaan, mutta vielä tänä kesänä menee. 

Lisää kuva- ja vaatetraumojen purkua seuraa, aina kun ehditään. :)

Kesähiukset

Mulla on aina ollut ohkainen hiuslaatu, semmoinen perisuomalainen luihake. Plussana on kyllä ollut taipuisuus, tosin harvoin se hius on taipunut juuri siihen suuntaan kuin itse olisin halunnut. :D Raskausajasta hiukset tykkäsi kovasti. Tuntui, että ne vahvistuivat todella paljon ja olivat kaikin puolin hyväkuntoiset. Muutama viikko sitten alkoikin melkoinen kato. Hiusta on lähtenyt päivittäin niin harjatessa kuin suihkussa, ja hiuksia on löytynyt ihan kaikkialta. Päätinkin sitten, että on aika leikata jälleen lyhyempi malli. Hieman haikein mielin tosin, en tiedä mikä fiksaatio mulla on hieman pidempään hiusmalliin. Olin vuosia lyhythiuksinen punapää, joten lyhyeksi leikkaaminen tuntuu jotenkin paluulta entiseen. Mutta toisaalta, mallit vaihtelee eikä värikään enää ole ihan leiskuvan punainen. :) Pirteämpi olo on kyllä heti, eli ihan paikallaan oli pieni uudistautuminen.

Pikaisesti kampaajalle lähtiessä napsaistut ennen-kuvat:

Ja ta-daa, tässä lopputulos:

Pituus sivuilta on oikein sopiva, ei jätä täysin näkyviin meikäläisen jyhkeää leukaa eikä myöskään kaksoisleukaa, jonkahan näissä tällaisissa kuvissa hienosti saa piiloon hieman kameraa keikauttamalla... ;) Mutta sieltä se löytyy. Takaa ei nyt kuvaa ole, mutta niskasta hiukset ovat siis täysin lyhyet ja siitä kerrostuu päältä hieman pidemmiksi. Tyytyväinen olen, vaikka viimeistelyn puolivälissä meinasi hirvittää ja naurattaa. Kampaaja siis alkuun tottakai föönäsi oikein kunnolla, osio osiolta, niin että hiukset olivat silleen hienosti laineilla pallon muodossa pään ympärillä. Ja peilistä katsoi vastaan Hyacinth Bouquet. :D Tirisin siinä jo itekseni, että ei kait sitä tällaiseksi jätetä ja onneksi kampaaja sitten nappasikin suoristuraudan, että muokataanpa vielä noita sivuja että ei ole ihan noin pallo. Ja siinä vaiheessa tunnustin tämän peilinäkyni. Ja nauruksihan se meni. :D Myönnän että olen sellainen ihminen, että en tuossa tilanteessa olisi kehdannut alkaa valittaman kampaajalle (jos Hyacinth-lookki olisi jäänyt) vaan olisin antanut olla, ja kotona sitten parhaani mukaan hieman korjaillut tilannetta. Maksava asiakas kyllä joo, mutta silti, tuollaisesta sanominen on mulle tosi vaikeaa. Miten lienee muilla. 

Tänään oli tarkoitus myös hieman kertoilla muutamasta kesävaateostoksesta, mutta eipä ehditty kuvailemaan kun oli kampaajaa ja lääkärineuvolaa ja kaikkea muutakin hässäkkää siihen päälle. Riitusta tuumi lääkäri, että hienosti kasvava ja kehittyvä kaunis tyttö, eli kaikki kohdillaan. :) Mutta katsotaan josko huomenna tulisi juttua rouva O:n kesälookista. :D

Kesämeininkiä

Viime päivät ovat olleet oikein kesälomameininkiä pullollaan. Ja jatkoa piisaa. Sisarentytär oli nimittäin käymässä, ja ylihuomenna vierailulle saapuu toinen sisko koko perheensä kanssa. Syöminen on ollut sitten kaikkea muuta kuin kotikokkailua, ja sitä olen tässä pohtinut ihan urakalla. Että sekinhän kuuluu asiaan. Siis että välillä syödään muuallakin kuin kotona. Mahdollisuuksiahan kyllä piisaa, eli on täysin valittavissa että mitä sitä syö. Perjantaina käytiin miehen kanssa syömässä kiinalaista, lounasbuffet, mikä on ehken se tuhoisin paikka. On surullisenkuuluisaa, kuinka paljon sitä ruokaa pystynkään sisuksiini lappamaan. :( Täytin lautasta kasviksilla, mutta siltihän sen ruokailun kokonaiskalorisaldo huitelee tuhannessa. :O Aamusta ei kyllä syöty mitään ja illallakin maltillisesti. Sunnuntaina siskontytön kanssa käytiin leffassa, ostettiin perinteiset popparit joo, mutta karkkia en itselleni ostanut. Sitä ennen oltiinkin tosin dippailtu mansikoita suklaaseen, että kovin paljoa ei pääse kehuskelemaan... :P Illasta haetiin Subwaylta patongit, mikähän ei kyllä pikaruokapaikkana ole pahimmasta päästä. Eilen käytiin syömässä lounasta paikallisessa kahvilassa, salaattia sekä paneroitua lohta. Eli herkuteltu on, mutta valinnat eivät ole olleet pahimmasta päästä.

Iso Kiltti Jätti 3D:nä. :)

Sen päätin, että näistä tällaisista en suostu huonoa omatuntoa kantamaan. Välillä on mukava syödä muutakin kuin pottuja kotona. Valinnat olivat ok, ja omasta mielestäni söin maltillisemmin kuin joskus muina kertoina olen syönyt. Putki ei myöskään jäänyt päälle, sillä tänään kaupoilla olisi ollut mahdollisuus iskeä kebabin kimppuun, mutta eipä menty. Ja ennenhän sitä ei olisi voinut ohittaa, jos sen päähäni sain, että nytpä muuten tekee mieli kebabbia. Kotisyömisissä olen ottanut periaateeksi sen, että en ota lisää ruokaa. Eka satsi saa luvan piisata. Että ei mene semmoiseen buffettiövereilyyn kotioloissa. Ja vaikka ulkona syöminen/herkuttelu kuulukin elämään, haluan päästä eroon siitä ajatuksesta, että hyvä ruoka on jotenkin palkinto. Toivon, että sen suhteen toimii samantyylinen ajattelu kuin herkkujen ylipäänsä; kun niitä ei kiellä, ei tule älyttömiä mielitekoja. Tähän asti mulla on ollut sellainen jotenkin vinksahtanut ajatus, että aina kun lähdetään kaupungille tai reissataan jonnekin, pitää olla jotain spessuu syömistä. Mutta se spessu ei aina tarvi olla sipsii, suklaata, pitsaa... Niitä valintoja, valintoja.

Sopiva liikuntamuoto pitäisi vielä löytää, lenkkeilyn lisäksi siis. Olemme vaihtamassa paikkakuntaa kuunvaihteessa (pakkaaminen ja roudaaminen siis edessä), ja syksyllä aion yrittää toteuttaa pitkäaikaisen haaveen ja etsiä uudelta paikkakunnalta jonkin tanssiharrastuksen. 3-4 vuotta sitten kuljin itämaisessa tanssissa, mutta lopetin sillä opetuksen pääpaino oli liikaa koreografioiden harjoittelussa opettajan esityksiä varten, kun itse olisin kaivannut perusliikkeiden opettelua kunnolla myös kehonhallinnallisessa mielessä. Mutta sitä voisin kyllä jatkaa, jos kiva paikka löytyy. Jooga tai pilates kiinnostaisi myös ja suurin este niiden aloittamiselle on ollut oma elopaino, joka on hävettänyt. Mutta nyt olen päättänyt, että en anna sen haitata. Eli jos vain löytyy sopiva paikka, jonka taksat passaa kukkarolle (erittäin suuri tekijä on se, muuten), niin käynpä kyllä kokeilemassa. :) 

Ryhmäliikuntatunnit noin muuten eivät oikein ole minua varten, kuten ei ole kuntosalikaan. Kävin kahvakuulassa sekä hetken aikaa Bailamama-tunnilla, mutta niissä tulee lähinnä vaivaantunut olo kun kaikki ähkii ja hikoilee vierekkäin. :D Ja jos vaikka pääsee pieru just kun ite siinä kykkäilee tai joku pyllistää edessä?! Meikäläisen huumori sen kyllä kestäis, mutta kehtaako siinä alkaa räkäisesti nauramaankaan kesken keskivartalolihasten jännityksen? :D Muutenkin vierastan ryhmäjuttuja jostain syystä. En ole kaivannut mitään äitikahvilaa, vaikka sellaisenkin aion syksyllä etsiä ja käydä kokeilemassa. Olen facebookissa eli vasepoksissa liittynyt pariin vauvaryhmään, mutta enpä sieltäkään koe kovasti mitään saavani. On hienoa, että niistä tuntuu olevan apua oikeasti yksinäisille, etenkin nuorille äideille, mutta multa usein pääsee tahaton hymähtely kun palstoja luen.

Eilen ja tänään tein hieman kesävaatelöytöjä, mutta niistä lisää huomenna. :)

Miten?

En oikein ole vielä päättänyt, miten aion pienenemistäni seurata. Vaaka olisi järkevin, mutta jotenkin vierastan edelleen puntaria. Mutta pakko sille on kivuta jossain välissä. Tavoitevaatteitahan on nyt kaappi pullollaan, mutta niiden päälle kiskominen alkaa lähinnä ketuttaa, enkä välttämättä osaa ottaa sitä tsemppinä oikeaan suuntaan... :D Mutta varmaan noiden kombinaatiolla mennään. Seurailen eräitä farkkuja tässä jonkin aikaa, jos niissä ei ala löysyyttä löytymään, niin puntarille ja tarkempi seuranta päälle, sekä syömisen että painon suhteen. 

Tällä hetkellä en vain jaksaisi aina merkkailla kaikkia syömisiä johonkin. Puhelimessa on kalorilaskuri, netistä löytyy useitakin vaihtoehtoja, mutta se on yllättävän työlästä puuhaa. Etenkin, kun kokkaillaan aina mitä milloinkin ilman mitään tarkkaa reseptiä. Muutenkin haluaisin pienenemisen onnistuvan samalla tavalla kuin aikaisemminkin, syömällä monipuolista, kasvispainotteista ruokaa, mutta etenkin määriä tarkkaillen. Eilen tehtiin muuten harvinaista herkkua pitkästä aikaa, dodoa eli paistettua plantainia eli ruokabanaania. Tulisen tomaattikastikkeen kanssa se on niiiiin hyvää, lempparia silloin Nigeriassa vieraillessa. Ei välttämättä mitään laihdutusruokaa, mutta toisaalta eipä tässä milläkään laihdutuskuurilla ollakaan. ;) Plantainiahan ei normi-ruokakaupoista löydä, vaan sitä pitää ostaa afrikka-aasia-erikoisliikkeistä. Niistä onneksi löytyy hyvin myös muita aineksia nigerialaiseenkin kokkailuun. Ogboloa, egusia jne jne. 

Kaverina myös riisiä ja kanaa.

Omasta mielestäni olen onnistunut pienentämään annoksia, eikä naposteltuakaan tule pitkin päivää (kun kaapeissa ei ole mitä napostella, ehheheheh). Se sipsipussikin on muuten saanut olla rauhassa kaapissa! Eilen pistäydyin päivälenkin yhteydessä lähikaupassa ja mietin, mitä ostaa makeanhimoon. Päädyin kuivattuihin hedelmiin, joiden haluan ainakin kuvitella olevan hitusen parempi valinta kuin mikään karkkipussi. Lisäksi ne on niin öllömakeita, ettei niitä mahdottomia määriä oikein voikaan syödä. Tai no voi jos sille päälle sattuu, etenkin kun pussi on hawaian mix jossa on mukana kookosta, mutta ainakin toistaiseksi pussi on vajunnut suht' vähän. :D

Eilinen päivälenkki muuten tapahtuikin lennosta, alun perin en ajatellut ulos lähteä epävakaisen sään takia. Riitu kuitenkin aloitti sellaisen unikätinän, että päätin lähteä ulos, pikku tuulettuminen teki meille molemmille hyvää. Riitu ei vaan ole mikään vaunuissa nukkuja, unta piisaa tasan sen verran kuin liikettä. Kun ollaan pysähdyksissä, myös silmät aukeaa. :) Muutenkin hänellä on tapana ottaa lyhkäisempiä päikkäreitä pitkin päivää, ja sitten nukkua kunnon yöunet, mikähän kyllä meille passaa. :) 

Nyt alkaa kuulua sen suuntainen kätinä, että kohta on pienimmällä iso nälkä, joten mentävä on tekemään asialle jotakin.

Niin että mitenkä

"Mitä muuta sieltä kaupasta?" hän kysyy ja kuulen vastaavani, että "tuo jotain pikkusuolaista". Kadun heti kun ovi jäljessänsä sulkeutuu mutta sitten tuumin, että varmaankin ominaiseen tapaansa hän tuo suolapähkinöitä koska niistä niin kovasti tykkää ja niitä taas ei meikäläiseen uppoa valtaisia määriä. Mutta ei. Mitä hän tuo? No tämän:

Emännälle pikkusuolaista. :D Auts. Ei. Voi ei. Alert alert alert!

Mitä teen? Istunko sohvalle pussin kanssa katsomaan telkkaria? Ei, vaan jääkaapista onneksi löytyy (osittainen) pelastus, ja tilanne näyttäytyy tällaisena:

Valkea ympyrä siis dippikastike. :D

Ei ihan niin paha, kuin pussi sylissä sohvalla, eihän?

Täytän mahani noilla kasvispuolen antimilla. Sipsiä mauksi välissä. ;)

Mutta ongelmahan on, että se sipsipussin loppu jää kummittelemaan tuonne kaappiin. Raportoin, kuinka hyvin voin vastustaa sen kutsuhuutoja...

Iltasyömingeistä

Meillä ei tuon siipan kanssa ruokarytmi mene ollenkaan yksiin, minä olen napostelija ja Aatu puolestaan mieluiten syö muutaman isomman satsin päivässä. Mullehan se on siis merkannut sitä, että olen sitten sekä syönyt ne tuhdit ateriat että napostellut. :D Nyt olen pikkuhiljaa pääsemässä takaisin "omaan" rytmiin sen suhteen, että jätän väliin tuhdit ilta-ateriat (ja yritän hillitä sitä naposteluakin). Paitsi tänä iltana oli pakko ottaa vähäsen, kun tehtiin papuja. Pavut on meidän molempien suosikkeja, ja itse asiassa Aatun myötä niitä olen alkanut varsinaisesti syömään. Tänään siis kokkailtiin ruskeita papuja intialaiseen malliin (paljon garam masalaa ja muita mausteita, tomaattia ja kookosmaitoa) sekä nigerialaisittain paistettuja papuja (oliiviöljyä, sipulia, kuivattua katkarapua, inkivääriä, chiliä). Ja basmatiriisiä. Ja ah nam. Niiiiiin on hyvää. MUTTA otin vain pikkaiselle lautaselle noin desin verran riisiä ja sen molemmin puolin kastikkeita. 

Tänään sain myös aikaiseksi hieman jumppailla, kun sadepäivän vuoksi ei tullut lähdettyä ulos. Pari viikkoa sitten reteänä etsin youtubesta jonkun HIIT-treenin (jonka piti olla aloittelijoille) ja olin ihan läkähdyksissä ja paikat kipeinä päivätolkulla. Ehkenpä tässä on kuntokin hieman heikentynyt, ehkäpä juu... Nyt sitten löysin sellaisen lempeämmän cardio-workoutin, jolla saan ihan sopivasti hien pintaan eikä kestäkään kuin puoli tuntia. Sen ehtii sopivasti aina tehdä johonkin väliin, joko Riitun syönnin jälkeen tai hänen nukkuessa. Aatukin intoutui alkuun mukaan, mutta hällä lopahti kiinnostus puolessa välissä, ei ollut ihan hänen "juttu". Tämäkin on edelleen sellainen asia, mitä en olisi muutama vuosi voinut uskoa: ihan kehtaan jumpata kotosalla mieheni edessä. Tai no eipä se häntä pahemmin kiinostanut, seurusteli Riitun kanssa ja katseli puhelimellaan jotain ihan muuta kuin emäntänsä heiluvaa pyllyä. :D 

Ja vaikuttaa siltä, että paras keino välttää makean syömistä on olla ostamatta sitä... Kuten aina. Aikaisemmin mulle ei ollut ongelmaa siitä, jos kaapissa oli vaikka suklaalevy mutta nyt tuntuu jääneen päälle hieman tapa, että aina ruoan tai ylipäänsä minkään suolaisen jälkeen on kiva napsaista jotakin makeaa. Ja sitten hetken päästä napsaista vähän lisää... Ja ehkäpä vielä joku palanen, eihän se nyt paljoa ole, jos yhden palan ottaa! Mutta kun sen yhden palan hakee viidesti. Eli parempi kun sitä makeaa ei kaapissa ole, ainakin siihen asti kun tästä tavasta pääsee taasen eroon. Pitää ostaa purkkaa tilalle. Se jo onneksi toimii, että jos sitä makeaa lähtee kaupasta ostamaan, niin rittää jokin pieni patukka. Pikku hiljaa ja pienistä asioista lähtien...

Ylipaino ja kommentointi

Hesarissa kirjoitetaan, että ylipainoa hoidetaan usein väärin, ja että nykyisin laihdutus- ja dieettipuhe on jo liiankin arkipäivää. Lisäksi toisessa artikkelissa kerrotaan, että itse ylipainoa enemmän ylipainoisia ihmisiä haittaa huono kohtelu sekä syrjintä. 

"Tutkimuksen tulosten mukaan onnellisuus vähenee sitä mukaa, kun paino kasvaa, ja näin käy iästä, sosiaalisesta asemasta ja perhemuodosta riippumatta." Toisaalta sekin todetaan, että lihava ihminen voi olla täysin tyytyväinen elämäänsä ja onnellinen, eri asia on että uskovatko muut sitä. Raivostuttavinta on, jos lihavuuden vuoksi ihmistä pidetään tyhmänä. Newsflash: jokainen ylipainoinen ihminen varmasti tietää olevansa ylipainoinen, nykymaailmassa sitä on vaikea olla tajuamatta. On ihan kyseisen ihmisen oma asia, haluaako asialle mitään tehdä. Se ei kommentoimalla tai "hyviä neuvoja" antamalla kummene.

Ihmisten kokemukset ovat kyllä karua luettavaa. Kyllä me osataankin olla julmia toisillemme. Suurin viisaus jutussa onkin lause, että kaiken kokoisten olisi hyvä antaa olla rauhassa. Minua ärsyttää tämä suomalainen kommentointikulttuuri jossa kaikki on vapaata riistaa ja jostain syystä on ok kommentoida kaikkea, joko ihan ilkeyttään tai "vitsinä". Aikuisiällä olen välttynyt pahemmalta kommentoinnilta mutta myönnän suoraan, että olen nuorena ja osin lapsuusiässäkin kuullun kommentoinnin uhri ja yritän paikata jotain riittämättömyyden aukkoa sisälläni; laihduttamalla olen parempi ihminen. Väärä lähtökohta, tiedän. Ja tällä hetkellä kukaan lähipiirissä ei laihduttamiseen edes painosta, kaikista vähiten Aatu. Mistä hänelle isot propsit. :) <3 Ajattelin aikaisemmin, että ei ole olemassa miestä joka hyväksyisi minut ihan tämmöisenä kuin olen. No sellainen mies löytyi, eikä tuo tunnu olevan moksiskaan muuttuvasta ulkomuodostakaan. Hälle vaikuttaa oikeasti olevan herttaisen yhdentekevää, minkä kokoinen olen. No okei, ei hän missään nimessä halua että niihin 15 vuoden takaisiin mittoihini palaisin ja herravarjele en minäkään halua. :D Mutta hän vain hymähtelee laihduttamispuheilleni ja halaa ja pussaa kuin aikaisemminkin. :) 

Hesarin jutussa mainitaan myös, että huonoin vaihtoehto on ulkonäön vuoksi laihduttaminen. Ja sehän on mulla aika korkealla syiden listalla... Mutta muitakin syitä on. Terveysvaivojen ennaltaehkäisy, esimerkiksi. Olen tähän asti voinut kehuskella olevani terve lihava veriarvoja myöten, mutta polvetpa ovat alkaneet hieman vihoittelemaan. Sukurasite, eli nivelkulumat, kummittelee. Haluan pystyä ryömimään ja möyrimään Riitun kanssa, juoksemaan hippasta ja tekemään kaikenlaisia asioita ylipainon estämättä. Ja ennen kaikkea haluan oppia pois ruoan hyväksikäyttämisestä. Eli että syö turhaan, johonkin omituiseen tarpeeseen, joka ei ole nälkä.

Näin aikuisiällä eniten mietityttää, miten vaikeaa se ilmeisesti on lapselle puhua ylipainosta hänen ikänsä tasoisesti. Sitä nimittäin en muista koskaan itselleni tapahtuneen, että hoitaja, lääkäri tai kukaan huolestunut lähipiiristä olisi koskaan istahtanut alas ihan vain juttelemaan aiheeseen liittyen. Mikä ristiriita; kommentointi ja sellainen negatiivissävytteinen vihjailu on kyllä helppoa, mutta asian puheeksi ottaminen suoraan ja neutraalisti ei. Jutussa kerrotaan myös, miten tärkeä rooli äidin kommenteilla ja hyväksynnällä on. Teen totisesti parhaani, että Riitu kasvaessaan kokee tulevansa hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on ja myös että en siirrä omia traumojani hänelle. Opettelen olemaan morkkaamatta itseäni ääneen, enkä taivastele myöskään muiden ulkonäköä. Huomaan olevani jo nyt herkkäkorvainen kaikkeen Riituun liittyvään kommentointiin. Hänestä on ilmiselvästi kasvamassa pitkä tyttö, ja vauvanpyöreyttä löytyy ihanasti, sekin vain äkkiä saadaan kääntymään muotoon läskiposki. Vauva on vauva ja lapsi on lapsi. Toivottavasti osaan tulevaisuudessa hänen kanssaan jutella oikealla tavalla jos tarvis on, olipa aihe mikä tahansa.

Mutta jos siis vain annettaisiin kaikkien kukkien kukkia, kukkia vaaaannn...

Läskiposket lenkillä. :D Ja mustat silimänaluset kans.