Minun itseni vuoksi

Intiaanikesä, tule, nyt!

Heinäkuu livahti ohitse ihan huomaamatta välitilassa, josta kerroin edellisessä postauksessakin. Nyt ollaan suhteellisen hyvin jo asettauduttu uuteen kotiin, ja mulle iski ihan kesäfiilis! Mutta ihan kohtahan kesä on jo ohi! Varastosta tuli eteen vaatteita, joiden olemassaoloa mietinkin joku aika sitten, että laitoinko ne kierrätykseen vaiko pidinkö. No pidin ja tungin varastoon, ja sieltähän sitten löytyi entisiä lempparivaatteita, joista tuli silloin pari vuotta sitten liian isoja, mutta jotka jälleen voisivat olla sopivia. Jännä kyllä, mutta tuo ajatus ei ahdista. Joka tapauksessa olisin nyt ihan valmis lämpimiin säihin, vaunuttelemaan keskustaan, fiilistelemään pikkukaupunkielämää. Useinhan perheellistyneet ihmiset muuttavat isompaan kotiin ja mieluusti hiljaisempaan taajamaan. No, me tehdään tämän(kin) asian suhteen täysin toisinpäin; taajamasta pikkukaupunkiin, rivitalosta pienempään (ja huomattavasti vanhempaan) kerrostalokämppään. Ja ai että molemmat tykätään! Paitsi, että saadaan asumiskustannuksia pienemmiksi, on ympärillä enemmän ihmisiä, enemmän elämää, enemmän myös monikulttuurisuutta. Mielestäni Riitu ei tarvitse omaa huonetta vielä pitkään aikaan, jossakin vaiheessa tehdään hänelle oma pieni kömmänä makuuhuoneen nurkkaukseen. Huone siis onneksi on sen verta iso, että voidaan sellainen sinne taituroida, tällä hetkellä mietiskelen nigerialaisten kankaiden käyttämistä tilanjakajana, mutta jää nähtäväksi. 

Kaapin perukoilta löytyi myös Hyacinth-hattuni. The lady of the house speaking!

Muutettaessa mulla on pakkomielteenä saada paikat mahdollisimman pian kuntoon ja tavarat paikalleen. Ilmeisesti siinäkään en kestä välitilafiilistä. Lisäksi on jotenkin ihana pohtia, mikä tavara passaa mihinkin ja mitenkäs päin sohva laitettaisiinkaan ja sitten nähdä pikkuhiljaa kun uusi koti järjestyy. Ja sohva - haluan uuden. Nykyinen alkaa olla niin kulunut ja tahrainen. Mutta voipi olla, että pihiys tämän suhteen voittaa, ja jatkamme istuskelemista vanhalla sohvalla. 

Olen tässä yhä enemmän yrittänyt päästä siihen "hyväksyn itseni tällaisena kuin olen" -moodiin ja pohtinut edelleen, mistä se syömisen tarve mulla tulee. Juttelin myös äitini kanssa tästä paljon. Hän kertoi, että kun olin pieni, mummullani oli tapana tupata mulle jotakin herkkua suuhun melkeinpä koko ajan silloin, kun saman katon alla oltiin, siitä saakka kun makoilin lattialla vatsallani. Esimerkiksi jos vieraita tuli, kävi mummuni tuomassa minunkin suuhuni keksiä tai muuta vastaavaa, vaikka olisin juuri syönyt. Äiti yritti estellä, mutta mummun mukan mullakin piti saada herkkua, kun muutkin sai. Pysähdyin miettimään, että voiko olla mahdollista, että se syömisen mekanismi lähtisi jo noin pienestä? Jos tottuu siihen, että suussa on koko ajan jotain, ja että se syöminen vaan kuuluu asiaan jatkuvasti? En oikeasti koe olevani mikään tunnesyöjä, sillä syön tasaiseen tahtiin tunteista riippumatta. :D Lapsuudessakaan en muista olleeni mitenkään ahdistunut tai että minulla olisi ollut erityisen paha mieli, sen aika tuli myöhemmin murrosiässä ja sen jälkeen, jolloin kasvattelin suojamuuria ihan itseni huomaamatta. Mutta ruoka maistui hyvin jo pienenä. Saatoin tehdä niinkin, etä kun kävin mummulassa, mummu tarjosi siellä ruoan, ja kotiin palattua söin uudelleen. Ihan vaan, koska ruoka oli mukava syödä!

Syömäni ruoan määrään liittyen on yksi muisto. Olin useampana kesänä tätini luona lapsenlikkana. Muistan, kuinka kerran ruokailun yhteydessä söin ruispaloja palan toisensa perään melkoisella vauhdilla, kunnes tätini sanoi, että "älä Tanja enää ota". Käteni pysähtyi kuin elokuvassa konsanaan, nielaisin ja naurahdin, että "niin, kaikki leivät tuosta olen syömässä", johon tätini puolestaan vastasi, että "en minä siksi, vaan ihan sinun itsesi vuoksi". Ja sen jälkeen melko jäätävä hiljaisuus. En ottanut leipää lisää. Hieman myöhemmin tätini tuli pyytämän anteeksi, ja minulla pääsi itku ja sitten halattiin. Mutta en silloinkaan muista, että olisin syönyt minkään muun vuoksi kuin että ruoka oli  h y v ä ä. Ne ruispalat vaan maistui sen ruoan kanssa niin hyvälle. Ja jälleen tuo asia jäi vähän kesken; niin, minun olisi hyvä olla syömättä niin paljon itseni vuoksi, okei, mutta miksi itseni vuoksi? Kyllähän se sitten enemmänkin ulkonäköön jossakin vaiheessa kääntyi, että olen lihava eli olen ruma. Nyt ymmärrän täysin, mitä tätini tarkoitti, mutta silloin se hämmensi vaikka tiesin myös, että tätini ei tarkoittanut mitään pahaa.

Haluan edelleen päästä ravintoterapeutin juttusille, löytyisikö sitä kautta jotakin keinoja sisäistämäni syömisen mekanismin poisoppimiseen. Lisäksi minulla ehdottomasti tulee hidastaa syömisen tahtia, tiedostavan syömisen suhteenhan kyllä löytyy materiaalia. Ruokatilanteet tulisi rauhoittaa ja edelleen syödä tietoisesti, ei mekaanisesti eikä kiirehtien. Haluan muuttaa syömistapojani lopullisesti, ihan minun itseni vuoksi. 

Ajatusta nopeammat kädet

Tiistaina meillä piti mennä Seurasaareen, ajattelin jo kaikkia niitä kauniita kuvia mitä saadaan otettua ja mukavaa käppäilyä aurinkoisessa säässä ja piknikiä. Mutta mentiinkin päivystykseen. Maanantain huhkimisen (kirjojen ja astioiden pakkaamisen sekä laatikoiden kantelun) päälle päätti ristiselkäni suuttua totaalisesti. Tiistaiaamuna ihmettelin Riitun aamusyönnille noustessani kipeää selkää, enkä sitten meinannut päästä vessanpytyltä ylös. Kuinka mieltäylentävää. Mieltäylentävää oli myös huomata, että tarvitsen apua saadakseni vaatteet päälle. Eli siis päivystykseen ja kolmen kipulääkkeen kanssa kotiin. Ei raskaita kantamisia, päällysmiehen hommiin, tuumasi mukava lääkäritäti. Pikkuisen ottaa pattiin, välilevyn lisäksi pullistelee myös otsasuoni. Paitsi, että selättömyys hankaloittaa pakkaamista ja siivoamista, hankaloittaa se myös Riitun hoitamista. Onneksi äitini on täällä kaverina, Aatun lisäksi tietysti. 

No, tänään torstaina meillä piti jo lähteä äitin kanssa viemään tavaroita uuteen asuntoon. Mutta mentiinkin taas päivystykseen. Äidillä tulehdus, johon lääkärisetä määräsi antibiootin. Vuoronperään siis kuskailtiin toisiamme tutkittavaksi. Eikä kahta ilman kolmatta; kroppani päätti reagoida yhteen kipulääkkeistä muodostaen ihottumakartan minnekäs muualle kuin iki-ihanaan mahanröllykkääni. Joka on muuten isontunut silmin nähden parin viime viikon aikana - ahistaaahistaa. Röllykkääni tosiaan aamun rapsuttelin ihmetellen, että mikä siellä kutisee ja kotiin päästyäni huomasin, että ei taida olla farkkujen nappi mikä kutittaa. Tiputetaanpa siis yksi lääke pois, itse asiassa se vahvin kipulääke.

Odotan jo niin, että päästään asettumaan uuteen kotiin, välitilafiilis kaikkoaisi ja löytäisin itsestäni energian alkaa keskittyä omaan hyvinvointiin. Tällä hetkellä ajatukset juoksee niin villisti ympäriinsä, että sisäänrakentunut syömismekanismi on täysin valloillaan. Eli jotain suuhun jatkuvasti, koko ajan, paitsi nukkuessa. Miten se mekanismi voikin olla niin voimakas, ja mieli niin heikko, käsi nopeampi kuin ajatus! Toivon, että ulkoisten puitteiden muuttumisen myötä myös sisäinen muutos saa jälleen vahvistusta, ja kun tilanne jälleen vakaantuu kykenen saamaan käsieni liikkeet hallintaan. Siihen saakka kait toinen käsi kulkee suuhun ja toinen kyhnyttää suurenevaa mahanröllykkää.

Tämä muutto kyllä muistetaan.

Where I lay my plate is home

Heräsin huomamaan, että tässä puoliviattomassa viestittelyssä ystävän kanssa kiteytyy ehkä se oleellisin kompastuskivi meikäläisen suhteessa ruokaan:

 M(inä): Heips! Keskiviikkona ajateltiin vielä täräyttää Lucifer tulille ja kärtsäillä hieman makkaraa. Eli mikäli aikatauluihin passaa niin tervetuloa klo 18 alkaen muuttolaatikoiden keskelle, talo tarjoaa kabanossia ja britakakkua. Sokerittomille ja maidottomille ihmisille silikkaa hedelmäsekamelskaa. Pakkasesta löytyy muutama possuvarras, paistellaan nekin jos makkara tökkii.

 

Y(stävä): Jes. Kivaa syödä ruokaa! 

 

M: No onhan se, vaikka tällä kertaa mennään peruseväillä kun ei enempätä jaksa. Van makkara on hyvvää!

 

Y: No makkarata tahi känttystä, emmä sen ruuan peräs tietenkää, mä vaan vitsailen ku oon niin hauska.

 

M: No kylhän mää sennyttiijän! Yritän vaan hillitä itseäni, että makkaralla nyt vaan mennään Tanja, makkaralla, elä hipelöi sitä tapas-kirjaa. se siis tuli kirjoja pakatessa vastaan. Tapakset! Nam! Mutta tehään niitä sitten siellä uudessa kodissa. Tai no ehkä perunamunakasta vois tehä nyt keskiviikkona. Ehkä. No mutta makkaraa kuitenkin. Ruoka on tärkeä asia, ja hyvä ruoka vielä tärkeämpi, ihan ehoton juttu kaikenlaisissa tapaamisissa.
 

Y: Sä oot sydämestäs italialaine. (kyseinen ystävä on siis asunut Italiassa enimmän osan aikuisikäänsä, toim.huom.) 

 

M: Mä oon kotonani missä vaan, missä on hyvää ruokaa. :D 

 

Y: Sä oot elossa! 

Joo, ihan niin kotonaan ei tarvisi olla kuin mitä olen, elossa varmaan säilyisi vähemmälläkin... :D 

Ja kyllä, muutamme taas, eihän edellisestä kerrasta olekaan kuin 9 kuukautta. Tällä kertaa vaihdetaan ihan asuinpaikkakuntaakin. Mutta siitä myöhemmin. 

Ja kyllä, tähän piti tulla kuva ruoasta, mutta kännykä ja läppäri eivät suostuneet yhteistyöhön.

 

Ja kyllä, tapas-ilta lienee pakko pitää jossain vaiheessa.

Britakakku joka olikin pavlova, kesälomailua ja viiniä

Oho, puolihuolimaton blogitauko. 

Viikko sitten kyllä kirjoittelin jo piiiiitkät pätkät meidän Lintsipäivästä siskon perheen kanssa, mutta teknologia teki temppunsa ja teksti hävisi. Joten lunttasin läppärin kiinni. Ja nyt ollaan takaisin kotona ja aukaisin tämän läppärin jälleen. 

Viikko sitten perjantaina käytiin siis Linnanmäellä, itsehän en mihinkään laitteeseen tunkeutunut, vaan ihmeteltiin Riitun kanssa menoa ihan maantasalta. Seaworldista sentään löytyi mulle toteemieläin:

Aatu esitteli taitojaan ja voitti korispelistä päävoiton, eli valllltaisan suuren pehmokäärmeen. 

Sitä ennen valmisteltiin okroa eli okraa nigerialaisittain. Okrallahan on kokattuna sellainen jännä limainen olomuoto, maku on mieto mutta hyvä. Yleensä Nigeriassa siitä tehdään jonkin kastikkeen päälle oma, vihreä liemensä, mutta nyt Aatu päätti sekoitella kaikki keskenään sekaisin sellaiseen patamaiseen muotoon. 

Silloin viikko sitten lauantaina mulla oli omituinen päänsärky läpi päivän, se ei lähtenyt pois lääkkeelläkään. Mutenkin oli semmoinen pönttö sekaisin -olo kaikin puolin. Vaikka olo ei ollut mikään parhain halusin kuitenkin leipoa jotakin Riitun 4 kk-"synttäreiden" kunniaksi. En kovin paljoa leivoskele lähinnä siitä syystä, että joudun yleensä yksin ne luomukseni myös syömään. Aatu kyllä maistelee ja syö jonkun palan, mutta ei ole niin makean perään että päivästä toiseen leivonnaisia mutustelisi. Paitsi digestivekeksejä. Ja banaanikakkua. Se uppoaa hyvin. Mutta nelikuista pikkumuoria juhlistaakseni siis päätin tehdä britakakkua tuoreista mansikoista, kun siskon perhe oli paikalla kaverina sillä herkuttelemaan. Tein myös sitä banaanikakkua, kun hedelmälautasella lojui muutama tummumaan päässyt yksilö. 

Etsin reseptit ja aloitin valmistamisen. Uunista tuli tällainen luomus...

...ja rupesin pohtimaan, että hetkinen. Mulla piti tehdä britakakku. Tämä on pavlova. Siis mitä. Ajattelin britakakkua, etsin pavlovan ohjeen. Ja sen tein. No, hyvää oli pavlovakin, päällänsä sitruunatuorejuustotäyte, tuoretta mansikkaa sekä kermavaahtoa. 

Banaanikakun leipominen ei sekään mennyt ihan putkeen. Etsin ohjeen, sekoitin kuivat aineet ja älysin vasta sitten, että eihän mulla ole voita. Etsin toisen ohjeen. Tämä on sopiva, jes. Siihen menee puolet vähemmän jauhoja, ou nou. En halua heittää hukkaan. No, sävellän vähäsen... Lopputuloksena ihan hyvän makuinen, mutta hieman totuttua, mehevää banaanikakkua kuivakampi yksilö... 

Ihmettelin, että mikä ihme nyt oikein mättää, miten mulla ajatus sutii näin älyttömästi. Mysteeri ratkesi, kun sunnuntaina alkoi menkat, ekan kerran vuoteen. Hormonitoiminta rytkähti siis käyntiin tauon jälkeen ja pisti systeemin sekaisin hetkeksi. :D 

Viime sunnuntaina matkattin junalla kotikonnuilleni Kainuuseen ja vietettiin siellä vajaa viikko. Oli melkoisen täyteen buukatut päivät, mutta oli ihana tavata ystäviä ja sukulaisia. Riitu oli oikein reipas matkailija kaikin puolin. Tulin vain huomaamaan näin kotiin palattuani, että minusta on tullut todella huono ottamaan kuvia. Tai siis unohdan ottaa niitä kuvia. Vuoden Äiti -palkintokin on täten menetetty, sillä viiniä tuli nautittua. Imetysmatkanihan alkaa olla lopuillaan, maitoa heruu yhä vähemmän ja vähemmän (niinkuin alkoholin nauttimistaan nyt pitäisi puolustella, mutta pitääpä kuitenkin, unohtamatta niitä kaloreita...).

Ja Lihavan naisen kesäretongeissa tänään menomatkan matkustuslookki; paidanhölttänä, lempparifarkut (jotka jälleen ihme kyllä sopii päälle) sekä tennarit. :D
 

Syötyä ja juotua tuli siis hyvin, läpi viikon. Olen lukenut erilaisia vastaan tulleita artikkeleita, missä kaikissa kerrotaan, kuinka laihduttaminen ei onnistu pingottamisella, vaan sitten kun haastateltava oli päättänyt olla olematta dieetillä, sitä olikin laihtunut kuin itsestään. No mulla tämä ei onnistu. Jos annan itselleni luvan olla vaan, tuloksena on lihominen. Se liiallisen syömisen mekanismi vaan on jossakin tuolla hirmuisen syvällä. Olen kamppaillut itseni kanssa, että kumpaan suuntaan tässä nyt lähden; yritänkö iloita itsestäni ja olemisestani, olla suvaitsevaisempi itseäni kohtaan, rakastaa itseäni ja kroppaani ja hyväksyä itseni. Vaiko alottaisinko huomenna tiukan dieetin, läski palamaan ja vauhdilla? Saiskohan noita jotenkin yhdistettyä?

Loppuun karuakin karumpi faceswap, jossa nähdään intialainen pornotähti sekä pigmenttihäiriöstä kärsivä jenkkifutari:

Hyvää heinäkuun viimeistä viikkoa! :)

Lihavan naisen kesäretongit

Joooooei onnistu mikään garderoobikuvaaminen meidän huushollissa. Jospa aina ehtisi näpsäistä kuvan kulloisestakin asukokonaisuudesta, sarjassamme Lihavan naisen kesäretongit. Syy, miksi näitä kuvia haluan otattaa ja tänne laittaa ei suinkaan ole se, että mulla olisi jotenkin valtaisan hienoja vaatteita mitä esitellä, päin vastoin. Haluan kokeilla, josko kuvien kautta alkaisin nähdä itseni jotenkin positiivisemmassa valossa. Ajatuksella 'teen jo nyt niitä asioita joita tekisin jos olisin pienempi', ja kameran eteen asettautuminenhan on sitä vihoviimeistä hommaa kun omassa olemuksessaan ei näe kehuttavaa. Tulta päin siis, sinne-päin-voimaanuttavaa valokuvausta harrastaen. 

Mutta. 

Luonnollisesti olin ajatellut, että kuvat ovat silleen viehkeitä (niin viehkeitä kuin meikäläisestä vain saa), hyvin aseteltuja ja hyvästä kuvakulmasta jne jne, että kuvat täyttäisivät tarkoituksensa - tuntisin itseni kauniiksi ja tulisin hyvälle päälle. Tässäpä sitten lopputulos:

Siinäpä meillä hehkeä kotiäiti ryppyisessä kesälookissaan. :D

Minenjjjaksa.

Kuvien oton jälkeen Riitu alkoi heräillä joten enpä ehtinyt näitä katsastaa ja otattaa toisenlaisia. Eli näillä mennään. :D Mutta muistanpahan kyllä itsekin nyt, että alaviistosta EI kuvata. Ja sormet sivuun.

Eniveis, tänään Lihavan naisen kesäretonkina Elloksen valkoinen hame sekä useamman vuoden vanha valkoinen t-paita, oliskohan Seppälästä tai KappAhlista tai jostakin vastaavasta. Kauniisti ryppyyn jo menneinä kaikkien aamuhäsellysten yhteydessä. Valkoinen - ei mikään mairitteleva väri, etenkin kun paidoista näkee usein läpi. Mutta senkin suhteen olen päättänyt alkaa rohkeammaksi, ei aina vain tummia värejä, vaikka lihava olenkin. Enkä tunge alle myöskään mitään toppia kuumina päivinä, jotta kaikki muhkurat eivät näkyisi. Näkykööt. Voipi olla, että kunhan tyttö kasvaa ei valkoinen ole mikään järkevä väri muutenkaan, mutta vielä tänä kesänä menee. 

Lisää kuva- ja vaatetraumojen purkua seuraa, aina kun ehditään. :)

Kesähiukset

Mulla on aina ollut ohkainen hiuslaatu, semmoinen perisuomalainen luihake. Plussana on kyllä ollut taipuisuus, tosin harvoin se hius on taipunut juuri siihen suuntaan kuin itse olisin halunnut. :D Raskausajasta hiukset tykkäsi kovasti. Tuntui, että ne vahvistuivat todella paljon ja olivat kaikin puolin hyväkuntoiset. Muutama viikko sitten alkoikin melkoinen kato. Hiusta on lähtenyt päivittäin niin harjatessa kuin suihkussa, ja hiuksia on löytynyt ihan kaikkialta. Päätinkin sitten, että on aika leikata jälleen lyhyempi malli. Hieman haikein mielin tosin, en tiedä mikä fiksaatio mulla on hieman pidempään hiusmalliin. Olin vuosia lyhythiuksinen punapää, joten lyhyeksi leikkaaminen tuntuu jotenkin paluulta entiseen. Mutta toisaalta, mallit vaihtelee eikä värikään enää ole ihan leiskuvan punainen. :) Pirteämpi olo on kyllä heti, eli ihan paikallaan oli pieni uudistautuminen.

Pikaisesti kampaajalle lähtiessä napsaistut ennen-kuvat:

Ja ta-daa, tässä lopputulos:

Pituus sivuilta on oikein sopiva, ei jätä täysin näkyviin meikäläisen jyhkeää leukaa eikä myöskään kaksoisleukaa, jonkahan näissä tällaisissa kuvissa hienosti saa piiloon hieman kameraa keikauttamalla... ;) Mutta sieltä se löytyy. Takaa ei nyt kuvaa ole, mutta niskasta hiukset ovat siis täysin lyhyet ja siitä kerrostuu päältä hieman pidemmiksi. Tyytyväinen olen, vaikka viimeistelyn puolivälissä meinasi hirvittää ja naurattaa. Kampaaja siis alkuun tottakai föönäsi oikein kunnolla, osio osiolta, niin että hiukset olivat silleen hienosti laineilla pallon muodossa pään ympärillä. Ja peilistä katsoi vastaan Hyacinth Bouquet. :D Tirisin siinä jo itekseni, että ei kait sitä tällaiseksi jätetä ja onneksi kampaaja sitten nappasikin suoristuraudan, että muokataanpa vielä noita sivuja että ei ole ihan noin pallo. Ja siinä vaiheessa tunnustin tämän peilinäkyni. Ja nauruksihan se meni. :D Myönnän että olen sellainen ihminen, että en tuossa tilanteessa olisi kehdannut alkaa valittaman kampaajalle (jos Hyacinth-lookki olisi jäänyt) vaan olisin antanut olla, ja kotona sitten parhaani mukaan hieman korjaillut tilannetta. Maksava asiakas kyllä joo, mutta silti, tuollaisesta sanominen on mulle tosi vaikeaa. Miten lienee muilla. 

Tänään oli tarkoitus myös hieman kertoilla muutamasta kesävaateostoksesta, mutta eipä ehditty kuvailemaan kun oli kampaajaa ja lääkärineuvolaa ja kaikkea muutakin hässäkkää siihen päälle. Riitusta tuumi lääkäri, että hienosti kasvava ja kehittyvä kaunis tyttö, eli kaikki kohdillaan. :) Mutta katsotaan josko huomenna tulisi juttua rouva O:n kesälookista. :D

Kesämeininkiä

Viime päivät ovat olleet oikein kesälomameininkiä pullollaan. Ja jatkoa piisaa. Sisarentytär oli nimittäin käymässä, ja ylihuomenna vierailulle saapuu toinen sisko koko perheensä kanssa. Syöminen on ollut sitten kaikkea muuta kuin kotikokkailua, ja sitä olen tässä pohtinut ihan urakalla. Että sekinhän kuuluu asiaan. Siis että välillä syödään muuallakin kuin kotona. Mahdollisuuksiahan kyllä piisaa, eli on täysin valittavissa että mitä sitä syö. Perjantaina käytiin miehen kanssa syömässä kiinalaista, lounasbuffet, mikä on ehken se tuhoisin paikka. On surullisenkuuluisaa, kuinka paljon sitä ruokaa pystynkään sisuksiini lappamaan. :( Täytin lautasta kasviksilla, mutta siltihän sen ruokailun kokonaiskalorisaldo huitelee tuhannessa. :O Aamusta ei kyllä syöty mitään ja illallakin maltillisesti. Sunnuntaina siskontytön kanssa käytiin leffassa, ostettiin perinteiset popparit joo, mutta karkkia en itselleni ostanut. Sitä ennen oltiinkin tosin dippailtu mansikoita suklaaseen, että kovin paljoa ei pääse kehuskelemaan... :P Illasta haetiin Subwaylta patongit, mikähän ei kyllä pikaruokapaikkana ole pahimmasta päästä. Eilen käytiin syömässä lounasta paikallisessa kahvilassa, salaattia sekä paneroitua lohta. Eli herkuteltu on, mutta valinnat eivät ole olleet pahimmasta päästä.

Iso Kiltti Jätti 3D:nä. :)

Sen päätin, että näistä tällaisista en suostu huonoa omatuntoa kantamaan. Välillä on mukava syödä muutakin kuin pottuja kotona. Valinnat olivat ok, ja omasta mielestäni söin maltillisemmin kuin joskus muina kertoina olen syönyt. Putki ei myöskään jäänyt päälle, sillä tänään kaupoilla olisi ollut mahdollisuus iskeä kebabin kimppuun, mutta eipä menty. Ja ennenhän sitä ei olisi voinut ohittaa, jos sen päähäni sain, että nytpä muuten tekee mieli kebabbia. Kotisyömisissä olen ottanut periaateeksi sen, että en ota lisää ruokaa. Eka satsi saa luvan piisata. Että ei mene semmoiseen buffettiövereilyyn kotioloissa. Ja vaikka ulkona syöminen/herkuttelu kuulukin elämään, haluan päästä eroon siitä ajatuksesta, että hyvä ruoka on jotenkin palkinto. Toivon, että sen suhteen toimii samantyylinen ajattelu kuin herkkujen ylipäänsä; kun niitä ei kiellä, ei tule älyttömiä mielitekoja. Tähän asti mulla on ollut sellainen jotenkin vinksahtanut ajatus, että aina kun lähdetään kaupungille tai reissataan jonnekin, pitää olla jotain spessuu syömistä. Mutta se spessu ei aina tarvi olla sipsii, suklaata, pitsaa... Niitä valintoja, valintoja.

Sopiva liikuntamuoto pitäisi vielä löytää, lenkkeilyn lisäksi siis. Olemme vaihtamassa paikkakuntaa kuunvaihteessa (pakkaaminen ja roudaaminen siis edessä), ja syksyllä aion yrittää toteuttaa pitkäaikaisen haaveen ja etsiä uudelta paikkakunnalta jonkin tanssiharrastuksen. 3-4 vuotta sitten kuljin itämaisessa tanssissa, mutta lopetin sillä opetuksen pääpaino oli liikaa koreografioiden harjoittelussa opettajan esityksiä varten, kun itse olisin kaivannut perusliikkeiden opettelua kunnolla myös kehonhallinnallisessa mielessä. Mutta sitä voisin kyllä jatkaa, jos kiva paikka löytyy. Jooga tai pilates kiinnostaisi myös ja suurin este niiden aloittamiselle on ollut oma elopaino, joka on hävettänyt. Mutta nyt olen päättänyt, että en anna sen haitata. Eli jos vain löytyy sopiva paikka, jonka taksat passaa kukkarolle (erittäin suuri tekijä on se, muuten), niin käynpä kyllä kokeilemassa. :) 

Ryhmäliikuntatunnit noin muuten eivät oikein ole minua varten, kuten ei ole kuntosalikaan. Kävin kahvakuulassa sekä hetken aikaa Bailamama-tunnilla, mutta niissä tulee lähinnä vaivaantunut olo kun kaikki ähkii ja hikoilee vierekkäin. :D Ja jos vaikka pääsee pieru just kun ite siinä kykkäilee tai joku pyllistää edessä?! Meikäläisen huumori sen kyllä kestäis, mutta kehtaako siinä alkaa räkäisesti nauramaankaan kesken keskivartalolihasten jännityksen? :D Muutenkin vierastan ryhmäjuttuja jostain syystä. En ole kaivannut mitään äitikahvilaa, vaikka sellaisenkin aion syksyllä etsiä ja käydä kokeilemassa. Olen facebookissa eli vasepoksissa liittynyt pariin vauvaryhmään, mutta enpä sieltäkään koe kovasti mitään saavani. On hienoa, että niistä tuntuu olevan apua oikeasti yksinäisille, etenkin nuorille äideille, mutta multa usein pääsee tahaton hymähtely kun palstoja luen.

Eilen ja tänään tein hieman kesävaatelöytöjä, mutta niistä lisää huomenna. :)