Piiperoisesta papuihin

Sinne jäi piiperoinen toista päivää hoitoon, nyhyhyy.

No, tänään en enää märissyt autossa, eli edistystä hurjasti eiliseen. :D Oikeasti töihinpaluu on hyväkin juttu, en ole varsinaisesti kotiäitiainesta ja loppupeleissä voi olla ihan hyväkin, että ei vietetä nokakkain kaikkia päiviä. Yhdessäolon aikaa arvostaa sitten enemmän ja siihen myös panostaa enemmän, tämän huomasin jo eilen. Piiperoisen roikkuminen rintapielissä ei ärsyttänyt läheskään niin paljoa kuin aikaisemmin. :D Hän on melkoisen vauhdikas tapaus, ei viihdy sylissä oikeastaan kuin hyvin väsyneenä, mutta tankkaa läheisyyttä rimpuilemalla minussa tai isässään kiinni tavalla tai toisella. Käy hetken aikaa remuamassa sylissä, tekee mutkan jonnekin, hetken päästä on puserossa kiinni tai haukkaa varpaista. :) Lisäksi hän on aika sosiaalinen tapaus, toiset lapset kiinnostaa kovasti, tämä kävi selväksi jo ensimmäisen hoitopäivänkin aikana. Eli en koe, että lapsuus ja vanhemmuus on tämän myötä nyt täysin pilalla. Mutta tuntuuhan se omituiselta ja haikealta kuitenkin, kun niin symbioosissa on oltu lähes vuosi. Eiköhän me kuitenkin selvitä. 

Näköjään asioiden suora tarkastelu ja tilanteen myöntäminen sai asioita nytkähtämään hieman eteenpäin. Tiedostaen toimiminen ja eläminenhän olisi hirmuisen hieno asia ja ainakin tällä hetkellä sellaisesta on hiventä havaittavissa. Itse asiassa mulla tuli vastattua Vaakakapinan ensimmäisiin tehtäviin ennen kuin niitä edes oli julkaistu. :D Pysähtyminen, ateriarunko ja syömisen järkeistäminen, liikunnan aloittaminen. Pysähtyminen teki tehtävänsä, ateriarungossa on vielä miettimistä. Ruoan sisältöihin pitäisi saada monipuolisuutta. Ja liikunta - no, jos jotain saisi joskus aikaiseksi. Mua vain ärsyttää koko "treeni"-sana. En lähde treenaamaan. En treenaa mitään varten. Lähden liikkumaan. Liikun siksi, kun haluan että kroppa toimii. Haluan, että liikkuminen on kivaa. 

Olen miettinyt, mikä auttaisi naposteluun sekä makeannälkään. Kippoon paprikaa ja porkkanatikkuja? Omenaa ja mandariinia? Pitää kokeilla. 

Nähtäväksi jää, onko näistä apua:

Uuniin menossa

Uunista tulossa

Kuoritut pavut

Meillä on laatikollinen kuivattuja kaakaopapuja (älä kysy). Etsin netistä niille käyttövinkkejä ja selvisi, että paahtamisen jälkeen (ja paahtamattakin) niitä voi käyttää vaikka miten, esimerkiksi myslin seassa. Kaakaopavuthan ovat varsinaista superfoodia, pullollaan hyviä ainesosia. Niitä suositellaan syötäväksi päivittäin korkeintaan pari ruokalusikallista/kymmenkunta papua. Paahtaminen oli helppoa, heti sitten kun tein sen oikeassa lämpötilassa. Katsoin nimittäin äkkiseltän yhden englanninkielisen ohjeen jossa oli merkitty 250 astetta, mutta kuten hetken päästä älysin, ei celsiuksia vaan fahrenheiteja. Eli eka satsi papuja kärvähti piloille. Seuraava satsi onnistui kun asteita oli 125. Paahtamisen ja jäähtymisen jälkeen kuoriminen, ja pavut ovat syöntivalmiita. Maku on (luonnollisesti) voimakas, hieman kitkerä, ja jälkimaku on kuin hyvin tummassa suklaassa. Eipä tuon tummemmaksi varmaan enää pääse. :D Ohjeitahan löytyy myös kotitekoiseen suklaaseen, sitä varten tarvisi kunnon jauhentimen, en tiedä toimiskohan yleiskoneeseen ostettava lihamylly, sen näköistä laitetta käytettiin jollakin videolla. Kuka tietää, jos tässä vaikka perustaisi oman suklaatehtaan??

Alusta?

Varoitus: teksti sisältää voimasanoja ja/tai niiden lyhenteitä. Prkl. 

Uusi vuosi, uudet kujeet? Paskanmarjat! Sama tahti on jatkunut, lisättynä joulunajan herkuilla. Takki kiristää. Housut puristaa. Vituttaa. Niiiiiiin paljon. Olisko tämä laihdutusblogi sittenkin? :D Jotakin muutosta tilanteeseen haluan. Tällä hetkellä on hyvinkin päättäväinen fiilis. Katsotaan, miltä tuntuu parin viikon päästä ja sitten jälleen, kun takana on muutama huonosti nukuttu yö.

Joulu siis oli ja meni, ja ihanaa oli. Hyvää ruokaa, mukavat lahjat ja muut perinteiset kuviot. Aattona suomalaista ruokaa (äidin lähettämät laatikot <3) ja joulupäivänä nigerialaista ruokaa (kokonaisena paistettu broileri, papuja, jollofriisiä, tomaattikastiketta+plantainia (=dodo), lihapiirakoita). Suklaata ja viiniä. Juustoja ja viiniä. Hyvin syötiin ja juotiin. Joulu on kerran vuodessa vaan ja silleen. Voi elämä.

Täräjävä kamera.

Vuosi vaihtui samoissa merkeissä eli ihan kotosalla, koska ei tunneta täältä ketään ei ole lapsenlikkaakaan, eikä kyllä oltais jaksettukaan mihinkään lähteä. :D Taaaas hyvää ruokaa ja juomaa (hirveät kännivanhemmat saattaa joku ajatella, mutta eipä humalaan asti kertaakaan itseämme saatettu), värilliset sädetikut savutti enemmän kuin sädehti, terassilla katseltiin ja kuunneltiin kun raketit paukkui, kilisteltiin ja työnnyttiin nukkumaan kun senpäs tiesi, että Riitu ei tee eroa arjen eikä pyhän välillä aamulla herätessään. 

Ihan on laihdutusblogin näköistä, eiköss?? :D 

Olen lukenut juttuja niin Läskimyytinmurtajissa kuin Vaakakapinassa ja kylläkyllä, niinhän se on että paino ei ole ihmisen mitta (paitsi siellä vaa'alla, ehhehehe), sen ei pidä antaa kahlita elämältä, ylipaino ei aina ole kaikkien vaivojen ja sairauksien syy. Hyväksyvää nyökyttelyä, kylläjuujuu. Siis muiden kohdalla. Jenny ja läskimyytinmurtajien fb-sivulla on kuvakaupalla kauniita naisia tuskailemassa ulkonäköään ja välillä ihmettelen kovastikin, että miksi.  On surullista, että niin monet tuntevat olonsa vääränlaiseksi/lihavaksi/läskiksi ja minun näkökulmastani ihan turhaan. Viisi ylimääräistä kiloa kun nyt vaan on eri asia kuin kolmekymmentäviisi. Ja vaikka kuvassa olisikin pyöreämpi henkilö siltikin usein ajattelen, että onpa kaunis ja onpa nätin mallinen kroppa jne. Mutta sitten kun itseään katsoo peilistä ja kuvista, niin ymmärrys ja armo päättyy. :D Mulla on sellainen vitutusmaksimus päällänsä, että asialle on nyt pakko alkaa tehdä jotain. Syitähän on useampia. 

Vituttaa... 

...näyttää tältä. 

...katsoa parin-kolmen vuoden takaisia kuvia. Näytin niin hyvältä!

...kun päästin kilot palaamaan. 

...kun en ole tehnyt mitään, vaikka koko ajan olen tiennyt että puihin menee.

...valittaa, kun mottohan on että jos johonkin ei ole tyytyväinen, muuta se, jos et pysty muuttamaan niin älä valita. 

...kun pienenemisen aloittaminen tuntuu nyt paljon isotöisemmältä. 

Miksi se tuntuu isotöisemmältä? Koska en ole yksin. En voi käpertyä itseeni ja miettiä vain omaa napaa. On mies ja lapsi. En voi rytmittää päivää oman haluni mukaan, siitä huolehtii joku aivan muu. Huomenna alkaa piiperoisen hoito-opettelu, ja viikon päästä työt. Lisää muutoksia ja ulkopuolelta tulevia pakotteita. Mutta pakko on yrittää. 

Olen taaaaaaaaaaas kerran miettinyt ylipainoni syitä. Ja se on helvetin rasittavaa, niin henkinen kuin fyysinenkin peiliin katsominen. Mutta tulta päin! En koe, että mulla on enää mitään suuria tunnelukkoja, joista se johtuisi. Työstin monia asioita Näkkäriblogissa, eikä ole enää mitään isoja ahdistuksia tai traumoja, siltä ainakin tuntuu. Vierellä on ihana, rakastava aviomies jota edelleenkään ei meikäläisen läskit tunnu heilauttavan mihinkään suuntaan. Yhä yltää halaamaan ja kuulema legginsit näyttää hyvältä mun päällä. Buahhahahahahaa. :D Syyllisyyttä kyllä tunnen ylipainon vuoksi ja myös sen vuoksi että kilot paluun tekivät. Häpeääkin, mikä toisaalta on turhaa ja sekin ärsyttää, että sitä tunnen, mutta minkäs tunteilleen mahtaa. Joka tapauksessa ei siis emotionaalisia syitä. Miksi siis olen lihava? 

Koska olen laiska, mukavuudenhaluinen, lyhytjänteinen. Ja nämäkös vasta riemukkaita syitä ovatkin! Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Ja Ellun kanat syö ilmeisen hyvin. Kaikki tutkimuksethan kuuluttaa, kuinka pysyvä painonpudotus on haastavaa, rasvasolut pyrkivät suuruuden aikoihinsa, aineenvaihdunta on yksilöllistä ja ylipainoisilla sekin on jotenkin onnettomalla mallilla pitkän aikaa laihduttamisen jälkeenkin ja mitähän kaikkea vielä, joka tapauksessa kun kerran olet itsesi lihavaksi päästänyt, you are doomed, DOOOOOOOMED, tai siltä ainakin tuntuu. Laiskallehan nuo ovat hyvä lisäsyy. Miksi nähdä vaiva? Eipästäkehtaa. Ollaan vaan lihavia ja leppoisia ja taputellaan mahaa sohvalla maatessa.

Koska syömisen rutiinit ja suhtautuminen ruokaan on jossakin niin syvällä. On muodostunut sellainen rakenne, josta on vaikea pyristellä irti. Helevetti soikoon, miten voi olla niin vaikea syödä normaalisti? Vaikka ei olekaan tunnepuolen syitä, niin tavat ovat tiukassa. Mulla on tylsää, nakerrampa jotakin. Onpas kivaa, tehdäänpäs jotain hyvää ruokaa! (Onko nämä sitten kuitenkin niitä tunteita? Väitän, että enemmän tapoja.) Käsi on nopeampi kuin ajatus. Syitä syömiselle ja herkuttelulle on lukemattomia. Itseään on helppo huijata, esim. annoskokojen suhteen (tarvisin edelleen sen annostukihenkilön). Tätä vyyhtiä pitäisi nyt alkaa selvittämään jostain suunnasta!

Koska hyvä ruoka on  H Y V V Ä Ä!!!! Nam. Ja syöminen kivaa. On ihana herkutella. Hedonismi kunniaan ja silleen? Tätä puolta itsessäni herätti miettimään erään alkoholistin lausahdus. Hän alkoi juomaan vuosia kestäneen tauon jälkeen ja yksi peruste (ainakin humalapäissänsä) oli, että eikö hänkin saisi nauttia elämästä? Mutta onko se oikeasti elämästä nauttimista, jos se itse asiassa on sulle pahasta? Olen aikaisemminkin verrannut ongelmasyömistä ja alkoholismia toisiinsa, ja tiedän että en ole ainoa. Alkoholisti ei tee hallaa vain itselleen, siinä kärsii myös lähipiiri. Ongelmasyönnistä ensisijaisesti kärsii syöjä itse eikä välittämättä lähipiiri varsinaisesti, mutta mutkan kautta ehkä hekin. Itse esimerkiksi haluan pudottaa painoa myös senkin takia, että haluan kyetä kirmailemaan lapseni kanssa. Enkä missään nimessä halua, että tämä syömisen rakenne tarttuu tyttäreeni! Eli kun opin itse suhtautumaan ruokaan ja syömiseen paremmin (terveemmin?), ainakin osa lähipiiristäni voinee paremmin myös. Lisäksi se asenne, että MULLA on oikeus tehdä näin, koska MULLA on oikeus nauttia elämästä ja IHAN SAMA mitä se muille tekee ja jos siitä mulle jotain seuraakin, niin OMAPAHAN on asiani, on ihan valtavan itsekäs. Kyllä, jokainenhan tekee elämällään mitä haluaa ja tiettyyn pisteeseen saakka saa ja pitää olla itsekäs (miten minua kohdellaan, miten minulle puhutaan ja juurikin että olen muutakin kuin painoni tai ulkonäköni), mutta rajansa silläkin. Aika monta ikävää ja hajottavaa asiaakin saa perusteltua sillä, että MINULLA on oikeus, tää on MINUN asia eikä kuulu muille.

Koska (kovatempoinen) liikunta ei tuo minkäänlaista euforiaa. Ja joka tuutista tungetaan HIITiä, fitnestä, eikipuueihyötyy - ajattelua. Ja minäparka kun tykkään kävellä. :D Ja tanssia. Yritän sulkea silmäni ja korvani ja päästä/lähteä edes sinne ulos kävelemään. Tehdä jonkin verran kotijumppaa. Löytää jonkin ihanan tanssiharrastuksen. Itämaisen tanssin aloitin syksyllä, mutta opettaja oli (taas) ihan onneton. Olla lukematta artikkeleita siitä, mikä liikunta on parasta/tehokkainta/hyödyllisintä, ja liikkua edes jonkin verran. 

Näitähän tämä pyllerö eilenillalla kävellessään kovasti pohti. Kyllä, raahauduin ulos (käymään lähikaupassa) ja oikeasti nautin, sopivan pieni pakkanen, luminen maisema, raitis ilma. Ja aloin miettiä, että miksi en tee tätä enemmän?

Mutta kuten myöskin joka puolella mainitaan, niin syömisestähän se kaikki lähtee. Liikunta on tärkeä lisä, mutta pahimmillaan siitäkin saa syyllisyyden tunteen jos siellä salilla ei käy viittä kertaa viikossa ja päälle parin tunnin lenkit. Yritän liennyttää sitä syyllisyyden ääntä, keskittyä löytämään syömiseen jonkun tolkun ja liikkua päälle sen verran kuin aikaa löytyy. Yrittää nauttia elämästä ilman, että teen hallaa itselleni. Elää täysillä, mutta oikeuttamatta sillä kaikkea mahdollista. 

Voi sissos. Taas pitää alkaa alusta. 

Karpaloinen möykkelikkö

Myönnän heti alkuun; olen jouluihminen. En siinä mielessä, että kokoan ympärilleni valtaisat määrät joulukrääsää ja paistelen kinkkuja heti ensimmäisestä adventista lähtien, vaan tykkään joulunajan tunnelmasta, joululauluista (no, joulutortuista :D ), lahjojen ostamisesta ja antamisesta ja jouluruoasta tietenkin. Valoja tänä vuonna ripustelin tänne meidän kotiin siihen malliin, että miehen mielestä ollaan kuin Las Vegas. Jouluradio kuuluu kun kuuntelumasiinan napsauttaa päälle. Lahjoja olen salassa paketoinut ja piilottanut vaatehuoneeseen. Yritän saavuttaa edes hivenen siitä lapsuuden joulujen salaperäisyydestä, jos ei Joulupukin niin itse joulun sanoman muodossa. Lapsuuden jouluihin kuului myös koulun joulujuhla, jolloin luokkien liitutaulut koristeltiin jouluaiheisesti. Tämä tuli mieleen, kun ähersin joulutekstejä meille siunaantuneisiin pikku liitutauluihin. Olen kädentaidollisesti hyvin vajavainen ja nuo ovat parasta, mitä sain aikaiseksi. :D Mutta vähään tyytyvänä kaenuulaisena sanon, että van ne välttää.

Meidän yksi Las Vegas-nurkkaus ilman salamaa kuvattuna. Ja voisin lisätä, että itse en pidä värillisistä valoista yhtään, ja Aatun mielestä taas ne on parempia kuin kirkkaat valot. Kompromissina yhdet punaiset valot. :D

Tää nyt on lähinnä säälittävä väkerrys, mutta onpahan naapureillekin toivotettu joulut. :D

Tänään vierailtiin Riitun kanssa viimeistä kertaa vauvakerhossa, minkä kunniaksi vietiin mennessämme karpaloista möykkelikköä (joka myös rocky roadina tunnetaan). Tammikuussa koittaa siis töihin ja hoitoon meno, uudenlaisen arjen opettelu. Tulevat muutokset eivät ahdista enää niin paljoa kuin muutama viikko sitten. Hoitopaikkaan on käyty tutustumassa ja ihana perhepäivähoitaja tulee huolehtimaan Riitusta. Töihin on yllättävänkin mukava palata, olen kyllä havainnut että en ole varsinaisesti kotiäitimateriaalia. Viihdyn kyllä kotona, mutta kaipaan päiviin muutakin tekemistä kuin lapsen kanssa olemista. Niin rakas kuin tuo pikku natiainen onkin. Työni on vain sen laatuinen, että työskentely kotoa käsin ei onnistu, eikä mulla ole mitään kuningasidea oman yrityksenkään perustamisen suhteen. Eli töihin siis palajan. 

Huomaan myös, että kun kaikenlainen ahdistus tulevasta on hälvennyt, on myös helpompaa pitää syömisensä kurissa. Ei ole tarvetta jatkuvalle napostelulle, eikä vähän väliä tule mieleen, että olisiko kaapissa jotain nopeaa syötävää. Sain synttärilahjaksi Aatulta uuden kännykän, johon latasin kalorienlaskuohjelman, mutta en ole sitä kovin paljoa käyttänyt. Voi olla, että alan sen avulla jälleen seuraamaan, kuinka paljon energiaa sitä tulekaan sisuksiinsa lapettua, ihan puolihuolimattomasti. 

Karpaloista möykkelikköäni en sinne alkanut merkkailemaan. :D Tulinpa huomaamaan, että pitää verestellä näitä bloggarin taitojakin taas, eli muistaa napsia kuvia joka välissä. Suunnitelma oli tehdä kertakaikkisen hieno kuvasarja möykkelikön valmistumisesta, mutta kuinkas sitten kävikään...

Näin valmistat karpaloista möykkelikköä. 

400 g maitosuklaata

2 dl pilkottuja vaahtokarkkeja

200 g kuivattuja karpaloita ja haluamiasi pähkinöitä

100 g suolapähkinöitä

Tämä laiska emäntä osti siis valmiin karpalo-pähkinäsekoituksen, taisi sisältää hasselpähkinää, manteleita, cashew- ja saksanpähkinöitä. Lisäksi ostin suolapähkinöitä, sillä suolaisen ja makean yhdistelmä tässä möykkelikössä vain on niiiiiin hyvää. Lopputulosta ajatellen olisi voinut laittaa enemmänkin suolapähkinöitä.

Pilko suklaa ja vaahtokarkkeja sopiva määrä sekä rouhi pähkinöitä pienemmiksi. (Suunnittele hienoa kuvasarjaa, mutta muista kuvanotto aina vasta, kun olet jo laitanut pilkkomasi ainekset rumiin muovikippoihin.)

Sulata suklaa haluamallasi tavalla, itsehän käytin mikroa. (Ajattele ottavasi kuvia sulatuksen etenemisestä sekä ainesten sekoittamisesta, mutta jälleen hoksaa se vasta kun koko homma on kaadettu pellille.)

 

Vuoraa joko jokin vuoka tai uunipelti leivinpaperilla, ja levitä massa suht tasaisesti. 

Näyttää epäilyttävältä, mutta kyllä se siitä vielä paremman näköiseksi muuttuu.

 Laita joko jääkaappiin tai anna jähmettyä huoneenlämmössä. Minä annoin olla huoneenlämmössä kun tiedossa oli, että pakkaan sitä lahjana vietäväksi.

Hyvänmakuista tuli, ja helppoahan tätä on valmistaa. Jotkut voi tykätä suklaisemmasta, mutta itse tykkään kun palat lohkeaa helposti ja ainakin tässä satsissa maut oli hyvässä tasapainossa. Kehuja saatiin kerhossakin. :)

Pysähdys, jatko, aloitus, taas

Tervehdys!

Melkoinen taukohan tuohon kirjoitteluun tuli.

Lähinnä siitä syystä, että alkoi ahdistaa kirjoittaminen pienenemispyrkimyksistä, kun ei ole viitettäkään siitä, että ne onnistuisivat. Olen tässä yrittänyt päästä sopivaan mielentilaan. Pois itsesyytökset. Pois itsesääli. Pois itseinho. Ilon kautta! Hyvä fiilis ei löydy itseään mollaamalla. Vaikka en mitään laihdutuskuuria aiokaan aloittaa tammikuun ensimmäinen päivä, suunnitelmia ensi vuodeksi on. Elämä muuttuu jälleen, kun koittaa töihinpaluu, ja liikkuvia osasia on elämä pullollaan. Pyrkimys kohti tasapainoa on edelleen, ja jotain ulkopuolista apuakin siihen pyrin saamaan. Onnistunko, se jää nähtäväksi.

Entäpäs tämä kirjoittaminen? En halua tämän olevan mikään laihdutusblogi. Perhejutuista kirjoittelen kyllä, mutta en halua tämän olevan myöskään mikään mammablogi. Enkä missään nimessä halua olla mikään ikilaihiksella oleva äiti! Kirjoitan siis mistä kirjoitan, otteita elävästä elämästä. :) Kaukana täydellisyydestä, tosin itse ainakaan en mitään yybertäydellisiä blogeja jaksa lukea - alkaa vaan ärsyttää. :D Liekö se perisuomalainen kateus sitten. :D

Eli jäädään kuulolle. Ihanaa, jos jaksat kulkea vielä mukana.

Kaksi peiliä

Kirjoitin edellisessä postauksessa, että en enää tuskaile joka peilin edessä. En niin, mutta se riippuu peilin sijainnista. 

Kotona peili kertoo, että ihan ok. Välillä jopa vallan mainio.

Mutta esimerkiksi kauppakeskuksen hissin peili kertoo jotain ihan muuta. Voi eläissään!

Kumpaahan peiliä tässä sitten uskoisi. Muutenkin tuppaa olemaan melkoisen kahtiajakoinen olo nykyisin. Toisaalta harmittaa, kun paino nousee ja ÄRSYTTÄÄ, että miten voinkin onnistua syömään niin paljon, että se paino nousee?!?! Tämän kokoisena kuitenkin saa syödä ihan reilusti siinä onnistuakseen. Niinä hetkinä pyhästi vannon, että nyt, NYT LOPPUU ja tarkkailen syömistäni enemmän. Mutta aika pian seuraavana hetkenä se on jo unohtunut. Ja välillä sitten tuleekin se tunne, että ihan sama. Läski mikä läski, nyt ei jaksa sitä stressata. Ollaan sitten läski. Ja sitten taas jonkin ajan päästä palaan takaisin siihen ärrrrrsytykseen. 

Että tämmöistä päänsisäistä sompailua. Ja siinä samalla housunnappikin ahdistaa. 

Mikäs keinoksi? Ruokapäiväkirja! Kyllä tässä pitää saada silmänsä jotenkin auki sille, mitä ja miten syö, kun näköjään edelleenkään ei aivot pysy perässä siinä mitä käsi ja suu tekee. Alan siis merkkailla syömisiä jälleen ylös, että saan jotakin tolkkua tilanteeseen. Enkä välttämättä nyt edes mieti kaloreita, vaan ihan vaan sitä, miten syön. Riitun ruokarytmi alkaa olla aika hyvä, ja periaatteessa samaa rytmiä voisin noudattaa ihan itsekin. Siihen päälle vain tuppaa tulemaan iltanapostelut tytön painuttua nukkumaan. :P 

Tähän mennessä syötyä tänään: ohrapuuro maidon ja palvikinkun kanssa. Pari uskovaisten pastillia (=minttukaramellia). 

Lounas kohta, varmaankin syön kotitekoisen pitsanpalasen, toissapäivän jämiä. 

Sitten pitääkin pohtia mitä loppupäivästä, ettei menisi ihan överiksi nimittäin meidän jo-melkein-perinteeksi muodostuneelle perjantai-illan päivälliselle (friday night dinner :D ) lupasin tehdä fetapasteijoita...  Kaveriksi salaattia. Ja jotain muuta. Jää nähtäväksi ja syötäväksi.

Tämmöistä tylsää

Tauko kirjoittamiseen tapahtui ihan vahingossa, ei vaan ole ollut oikein mitä kirjoittaa.

Tai, no olisinhan voinut kirjoittaa jokapäiväisistä jutuista, mutta se olisi aika tylsää. Päivät nyt vaan rullaa omalla painollaan. Riitu täytti puoli vuotta, ja pituuskäyrä jatkaa nousuaan siinä missä paino menee tasaisesti omallaan. Mitenhän pitkä hänestä oikeasti tuleekaan? Alahampaat kilahtelevat lasin reunaan, kun hörppäämistä reenaillaan. Kakanryökäle pikkutypyllä on kovalla vaikka mitä söisi, siltä vaikuttaa. eikä luumustakaan tunnu olevan apua. Omin sormin syöminen on ihan parasta, vaikkakin sotkuista, mikä pistää äidin huokailemaan syvään. :D Ääntä lähtee tytöstä jos sun vaikka minkälaista, myös eteenpäin ryömimisen taito on löytynyt. Tosin etenemisen syynä pitää olla joku tosi hyvä, konkreettinen kohde. Äidin ääni sellainen ei ole. Äitin tehtävä on tulla lapsen luokse, ei toisinpäin. :D Paljon hymyä, ätinää, ärinää, hymäilyä mukana kun äiti laulaa. Mutta myös ärsytystä, jos jää väärällä hetkellä hetkeksi yksin tai jos nälkä yllättää. Ulkoillaan päivittäin lounaan jälkeen, kahdesti viikossa käydään vauvakerhossa ihmettelemässä muita vauvoja ja mammoja. Tiistaisin äiti häippäisee itämaiseen tanssiin ja joka toinen keskiviikko kuoroharjoituksiin.

Eilen sununtaina käytiin kirkossa, jossa kuoroni lauloi Suomalaisen messun lauluja. Muilla oli päällä suomalaisia kansallispukuja, mulla yoruba-asu, geleä myöten kun sen päähän sitominen alkaa vihdoin luonnistua jotenkuten. :D Pitäisi kyllä teettää suomalainenkin puku, ne on todella kauniita. Mutta ihana oli huomata, miten vanhempi ikäpolvi oli kiinnostunut Aatun kulttuurista, kyselivät aktiivisesti ja ihan englanniksikin muutama yli 70-vuotias tuli juttelemaan hänen kanssaan. Riituhan sai ansaittua ihastelua, tottakai. :D Ihanaa vastapainoa sille, mitä täällä netin ihmeellisessä maailmassa välillä lähvähtää silmille maahanmuuttoon sekä tummaihoisiin ihmisiin liittyen... 

Itseni suhteen fiilis on parantunut. En enää tuskaile joka peilin edessä. Seuraan syömisiä. Pyrin ulkoilemaan päivittäin. Itämainen tanssi kerran viikossa, mikä tekee hyvää selälle ja syville vatsalihaksille. Vielä, kun saisi aikaiseksi mennä mukaan kun Aatu treenailee tanssejaan iltaisin, että saisi kunnon hien pintaan, mutta sen suhteen olen vielä ollut laiska. 

Töihinpaluu jo kangastelee mielessä, vaikka siihen on vielä reilu 3 kuukautta aikaa. Työpaikanvaihdos on käynyt mielessä, ja aionkin pitää silmiäni auki mielenkiintoisten paikkojen suhteen. Opiskelemaan myös mieli tekisi, mutta se onkin oma lukunsa ihan täysin. Värjäsin hiukset taas punaisiksi kun jotain piristystä kaipasin. Tosin kuvaa en ole saanut aikaiseksi ottaa. Tilasin muutamat uudet housut. Ei ole niistäkään kuvaa. :D

Eli tämmöistä tylsää.

 

Valkosipuliyöt

Meidän huushollissa ei pussailla. 

Kahdestakin syystä. 

Toissailtana hyppäsin pyörän selkään ensimmäistä kertaa yli vuoteen ja vauhdin hurmassa polkaisin pari kertaa kauppaan mielessäni ja välillä ääneenkin laulaen, että "I want to ride my bicycle, I want to ride my biiiiiiike....". Viilenevä ilta teki tepposet eikä päällä ilmeisesti ollut tarpeeksi vaatetta, kun niinpä vain alkoi kurkku karhentua eilen ja paineen tunne torvessa on ollut kasvava siitä saakka. Tätä ennen Riitulla jo jonkin verran rohisi hengitys nukkuessa, tosin nenästä hällä tuli vain hieman kirkasta limaa eikä kuumettakaan noussut, joten toivottavasti (!) hänen kohdallaan päästiin noin helpolla, eikä tämä minunkaan pöpö hänessä pahemmin vaikuttaisi. Pussailuhan on siis offlimits jo tämän takia, mutta pöpön lisäksi olen lääkinnyt itseäni melko tehokkaasti valkosipulilla. Raa'alla valkosipuilla, niin että suuta polttaa. Tuoksahduskin lienee sen mukainen, itsehän sitä en onneksi aisti. Harmittaa, kun huominen vauvakerho jää meiltä sivu suun, ja vasta viime viikolla aloitettiin. Parempi ehken kuitenkin olla nyt tempoilematta ja yrittää pitää pöpö kurissa. 

Mulle ahdistavin aika flunssassa on juurikin kurkkukipu ja tuo mainitsemani paineen tunne. Se vaatii nielemään koko ajan, ja koska tyhjää on tyhmä ja välillä kipeäkin niellä, mukaan on saatava jotain. Ja koska on hieman nuutunut olo niin sitähän kaapista kaivaa esiin kaiken mahdollisen. Ulkonäköahdistuskin palasi saman tien. Juuri perjantaina ehdin jälleen kirjautua yhteen kalorinlaskentaohjelmaan, mutta enpä ole viitsinyt napostelujani paljon merkkailla. 

Perjantaina pidettiin Aatun kanssa tapasiltaa, ajatus lähti kaapissa pötköttävästä, vanhenevasta vuohenjuustopaketista ja hieman homma karkasi käsistä, kun kaivelin esiin pitkään hyllyssä olleen reseptikirjan. Tosin vuohenjuustolle ohje löytyi netistä. Mutta kirjasta löytyi ihanaa ohjetta ohjeen perään. Voi, kun tulikin opiskeluaikainen Espanjassa suoritetun työharjoittelun aika mieleen. Tuon 3 kuukauden harjoittelun aikana käytiin opiskelukaverin kanssa sevillanas-tanssitunneilla ja ehdittiin oppia kaikki neljä askelsarjaa. Mutta unohtuneet ovat, autuaasti. Mutta vaikka itse sanonkin, niin hyvin onnistuivat ruoat (kun reseptiä seuraa eikä sovella joka välissä, mitä nyt pistaasipähkinät muuttuivat kaupassa cashewpähkinöiksi) ja painuivat alas tinto de veranon kanssa. Tarjollahan siis oli vuohenjuustoa makean tomaattikastikkeen kanssa, flamencomunia, papuja ja niitä cashewpähkinöitä, mausteista broilerinmaksaa, broileripyöryköitä sekä chiliperunoita. Ja aiolia, oliiveja ja viinirypäleitä. Ja leipää. Herkkusienet ja chorizo jäivät toiseen kertaan, aika ei vain riittänyt, ja kyllähän noillakin kaksi ihmistä söi, kaksi päivää itse asiassa. :D Herkutteluillan päälle vielä seuraavana päivänä jämäbrunssi.

Olipa ihana viettää pienimuotoiset kotitreffit Aatun kanssa. Jossakin alitajunnassa vissiin meinasi tulla huonoa omatuntoa kun punkkua join, sillä seuraavana yönä näin unta, jossa punaviinin juonti jatkui ja tuumin itsekseni, että sehän on ihan ok kun en enää imetä, mutta sitten kauhukseni (unessa siis) muistin, että olen taas raskaana! Ja tässä vain punkkua juon! Huono ihminen, huono äiti! 

Mutta nyt tämä huono äiti painuu sänkyyn haisemaan ukkonsa viereen, jännällä odottaen millainen olo on huomisaamuna, onko valkosipulitankkauksesta mitään apua vai laitanko välittömät läheiseni kärsimään turhaan.

Lihamureke rouva Oon tapaan

Hurakkapäivät takana, ja sen huomaa Riitustakin. Viime yönä tosin positiivisella tavalla siinä mielessä, että tyttö nukkua hurotteli läpi yön, muutaman kerran ähinään heräsin ja tutin laitoin suuhun, siinä se. Puoli kasilta aamumaito, tyttö meidän keskeen tirisemään ja vielä yhteiset aamu-unet, Riitu tosin omassa sängyssään koska sinne on nyt oppinut nukahtamaan. Eilen oltiin siis kesäteatterin loppukaronkassa, tosin ei yötämyöhään kuitenkaan. Mutta saapas nähdä, miten tuleva yö sitten sujuu, kun rytmi sekoittui tänään iltapäivästä aika pahasti. Lähdettiin kirkonmenoihin, eikä suinkaan periluterilaisiin, vaan naapuripaikkakunnan karismaattisen seurakunan tilaisuuteen. Aatun ystävä on siellä aktiivina ja meininki muistuttaa enemmän afrikkalaisia kirkkoja kuin luterilainen jurnutus (joka taas on mulle tuttua ja turvallista huttua mutta Aatulle auttamattoman tylsää). Nooooo siellähän vierähti sitten melkein 3 tuntia, yhdet päikkärit jäi väliin tytöltä ja ruokarytmi sekottui myös, tosin se menee äitin piikkiin. Eli katsotaanpas, miten yö sitten tosiaan sujuu... 

Perjantaina käytiin hieman kaupungilla, Riitu jälleen ulkoilutti äitiä, ollaan siirrytty vaunukopasta ratasmalliin, mutta vaikka typy muuten on ulkomaailmasta kiinnostunut vaikuttaa siltä, että vaunuissa on kivointa olla ihan reporankana selällään, eli ainakaan vielä puoli-istuva asento ei noussut suosioon. Kirppikseltä tehtiin muutama kiva löytö Riitulle ja välipalalla käytiin kahvilassa, Riitulle mangososetta, maissinaksuja ja maitoa, äipälle jätskiä... :P 

 Lihavan naisen retonkina farkkumekko, viime vuonna joululahjaksi itselle ostettu ja edelleen yksi lemppareista. Tosin potentiaalinen persevilikkamekko, eli vaatii alleen jotain turvatoimenpidettä, kuten trikoominarin, niin uskaltaa kumarrella. 

Van, saattepa oivan lihamurekereseptin, eli rouva Oon keittiöstä kajahtaa. 

Hommahan lähtee käyntiin sillä, että jauheliha otetaan pakastimesta sulamaan. Tällä kertaa vuorossa oli kananpojan jauheliha, josta myös Riitulle tuli pari pikku pyörykkää, huomenna siis hän saa maista lihaa ensimmäistä kertaa. 

Noooh lounaaksi syö edellisillan jämäpitsaa. Tsekkaile lihan sulamista aina kun muistat. 

Sitten päätä miehesi kanssa lähteä kirkkoon ja nakkaa jauheliha jääkaappiin. 

Kirkonmenoissa manaile pitkää saarnaa, jota kuunnellessa olisi mennyt melko monta uskovaisten pastillia ja pohdi myös, että miten kaltaisesi körtti oikein suunsa pistää vähän erimoisissa kinkereissä. 

Kotiin viimein palatessa sitten tule siihen tulokseen, että teillä on niin älytön nälkä, että lihamurekkeen sijaan teetkin lihapullia. Älä tuhlaa aikaa reseptin etsimiseen, vaan ala tehtailla mureketaikinaa ihan omasta päästä. Korppujauhojen sijaan polentajauhoja. Liikaa. Liikaa kermaa kans. Pari kananmunaa. Mausteiksi aasiakaupasta ostettua tuoretta chiliä, valkosipulia ja muuta mitä kaapista löytyy. Ja liian vähän sitä jauhelihaa. 

Älyttömän lötköä taikinaa. Ei onnistu lihapullat. Kaavi sitä taikinaa pellille lusikalla epämääräisiksi kasoiksi ja ota uunista vielä epämääräisemmän näköisinä. 

Tarjoile miehellesi lihamurekkeen ja -pullien sijaan kananlihakakkaroita, jotka on kuitenkin ihan syötäviä, miehen mielestä jopa hyviä. Ottaa vielä lisää hän. Melko oiva kokin kaveri. Kakkaroiden rinnalla tarjoa pikatabboulehia höystönään rucolaa, aurinkokuivattuja tomaatteja, kalamataoliiveja ja valkosipulia. Kyllähän tuolla nälkä lähti. 

Paista toinen satsi hieman tummemmiksi, olisivat olleet paremman näköisiä, mutta unohda ottaa kuva.

Tämän päivän retonki oli menneen kesän ostos Seppälästä, mutta tämän kummempia kuvia en ehtinyt ottamaan: 

Jalassa yhden lempparit, olen tullut siihen tulokseen että pidän lempivaatteita päällä niin paljon kuin mahdollista. Turhaanpa niitä kaapissa hautoo. 

Loppuun vielä hieman vauvajumppaa, tänään vuorossa vatsa- ja selkälihakset. :) 

Pienenemisestä ei tällä hetkellä tietoakaan, eikä mitään liikettäkään sen edistymiseksi. Mitä nyt ulkoilut. Ilmoittauduin itämaiseen tanssiin kuitenkin, eli jotain edes luvassa. Ja huomenna vauvakerhoon Riitun kanssa. :)

Elämää Riitun kanssa

Uusi neuvolatäti kirjoitti Riitun kirjaseen maanantaina, että "nauttii omasta äänestään".
Ja sen kyllä kotonakin huomaa. Simultaanitulkkaisin kiljahtelut tarkoittamaan seuraavia:

"ÄitimihinsinämeeeeeetelämeneeeeeminäjäänyksinenhaluajäädäyyyyksiinnnETMENEVESSAAN"
"Äitiminenyllätuohonleluuntuleantamaansenyyyyyyyyytminenpääseeteenpäinnn"
"Mullaontyyyyyylsääääääenpäääseliiikenteeeseeeennmiksienpäääseee"

Mutta myös

"Kivalaululaulanpamukana"
"Vähänköonmukavatämäkalaleluonnnn"
"Jakyllähänminätuohonyletänihannnnvarmastiyletännnärrinnmurrinnn"

Iskän kesäloman sekä mumman vierailun jälkeen Riitu siis näyttää tottuneen siihen, että hänen kanssaan on joku koko ajan, jos nyt ei suoraan seuraa pitämässä niin ainakin samassa huoneessa. Seurallinen neiti siis hän on, tykkää kun hänelle juttelee ja etenkin kun laulan. Pikkuiset kiukuttelut lattialla unohtuu, kun äiti alkaa lauleskella. Alkuun huippusuosikki oli Saku Sammakko sekä Nallet tallustaa, tämän hetken lempibiisi on Pikkuiset kultakalat, ja yksi lempipuruleluista onkin kalalelu, joka jostakin saatiin, olisko ollut äitiyspakkauksessa. Muita tuon meidän viisikuukautisen tirriäisen lempiasioita ovat neliraajasätkiminen selällään, käden, jalan tai molempien heiluttelu kyljellään, päristely, nauraminen kun äiti haukottelee, rummuttelu iskän kanssa, veden ryyppääminen mukista sekä kakkaaminen puhtaaseen vaippaan. Omat varpaat on jännä juttu kans ja kylvyssä on kiva pärskäytellä vettä. Selältään hän kääntyy vatsalleen sujuvasti ja navan ympäri pyörii, mutta eteen- tai taaksepäinmenotaito ei vielä ole löytynyt. Vatsalta mennään myös takaisin selälleen, mutta pidemmälle kieriminen on onnistunut vasta muutaman kerran. Mutta ääntä ja liikettä piisaa, ihana kyllä on tuo meidän pikkumuori. Kasvaa jutistaa tasaisesti ja sopusuhtaisesti, tosin selkeästi pidempänä kuin muut tytöt, iäksensä yleensä veikataan kuukautta enemmän kuin mitä se oikeasti on, mutta eipä hän mikään keskivertotallaaja olekaan (said every mother). :D Veikkauksia tulevaisuuden suhteen on tullut monia aina koripalloilijasta miss universumiin, mutta antaahan tytön tallustaa omalla tiellään mihin haluaa. Kodin ulkopuolella Riitu on rauhallinen ja tarkkailee tiiviisti, mitä ympärillä tapahtuu, kulmat kurtussa. Hänen perusilmeensä on hyvin huolestunut, ja ensimmäisen 6 viikon ajan kutsuinkin häntä pikku kurttunaamaksi. :D

Kiinteitähän Riitu siis jo syö ja tuntuu tyttö tulleen vanhempiinsa, kun kaikki vaikuttaa maistuvan. :) Saatiin neuvolassa myös lupa istua lyhyitä hetkiä syöttötuolissa ja herkkyyskausi syömisen suhteen onkin käynnissä - kovasti kiinnostaa mitä muut suuhunsa pistävät ja käsi tarttuu pöydällä oleviin herkkupalasiin. Riitu onkin jo päässyt kurkun, paprikan ja avokadon makuun sormiruokaillen. Pikkuhiljaa sitäkin lisää soseiden rinnalle, kunhan istuminen vielä vahvistuu. Ensi viikolla aloitetaan kerhoilu, Riitua siihen malliin jo kiinnostaa kaikki mitä hänen ulkopuolellaan tapahtuu, että lienee ihan paikallaan päästä välillä muihinkin kuvioihin kuin mitä koti tarjoaa. Jospa äitillekin kerhoista löytyisi samanhenkistä seuraa. :)

On ihana seurata, kuinka lapsi kasvaa ja kehittyy, miten persoona alkaa tulla esiin ja kuinka ulkopuolinen maailma avautuu pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Ulkoisista piirteistähän olen ollut koko ajan sitä mieltä, että tyttö on ihan isänsä näköinen päästä varpaisiin, mitä nyt huolirypyt ja posket on äidiltä. Mutta ajan mittaan huomaa aina erilaisia piirteitä, esimerkiksi Riitun suun seudussa on samaa kuin mulla ja moni onkin sanonut, että hänellä on jo ihan samanlaisia ilmeitä kuin mulla. Heti sairaalassa huomasin, että Riitulla on pieni syntymämerkki täsmälleen samassa kohdassa kuin edesmenneellä äidinäidilläni oli ja nyt huomasin, että korvissa puolestaan on äidinisän peruja - oikeanpuoleinen korva on hieman isompi ja ulottuvampi kuin toinen. Jotenkin sympaattista, että nuo geenit jossain mukana kulkevat, etenkin kun minua on aina sanottu isäni näköiseksi.

Edellä kuvatun kaltaisen tirriäisen kanssa siis yhdessä järkkäiltiin kotiin hieman juhlatunnelmaa Aatun eilisten synttäreiden kunniaksi. Riitun tehtävänä oli huolehtia, että äidille varmasti tulee kiire ja että semmoisia rauhallisensujuvia hetkiä ei monia olisi. :D Mutta hyvin onnistuttiin ja isä oli asiaankuuluvan yllättynyt ja mielissään. Samoin kesäteatterilaiset yllättivät Aatun laululla ja lahjalla, vietiin myös sinne kakku päällänsä kynttilät, eli mukavasti saatiin juhlia vuosirenkaan lisäystä. 

Synttäreiden kunniaksi valmistin suolaisia kuppikakkuja (kalkkuna-paprika, oliivi-feta sekä chili-emmental) sekä maapähkinävoi-snickerskakkua. Jälkimmäinen kyllä sattui Aatun makuhermoon hyvin, ensimmäistä kertaa hän otti toisenkin annoksen jotain makeaa herkkua, ja illalla vielä lisää!  Ja mikäpä ettei, ihanastihan tuossa kakussa makea ja suolainen kohtaa. Laitoin kakun päälle ihan reilusti suolapähkinää, se kun on Aatun herkkua. Suolaisista kuppikakuista tulin huomaamaan, että vaikka runsaahko kuorrute näyttää kivalta, ei sitä oikeasti tarvisi kuin ohkaisen kerroksen. :D Mutta tiedänpähän seuraavalla kerralla.

Nytpä näitä herkkuja sitten syödäänkin useamman päivän ajan. :D Lisäksi mulla kävi joku ihan ihme aivotoimintavajaus ja ostin maustamatonta tuorejuustoa vähän joka välissä ja nyt sitä on jääkaapissa vielä kolme purkkia. Mutta eipä hätää, niiden tuhoamiseksi on jo kaikkia hyviä ohjeita etsittynä.

Yöt, illat, päivät elokuun

Viikonloppu sujuu taas kesäteatterikuvioissa mukana, onneksi sää sallii! Viikolla olikin ankean sateista. Vaikuttaisi kuitenkin, että saan jonkinlaisen toivomani intiaanikesän, ihanaa! Eilen oltiin viettämässä iltaa ystävän luona, Riitu oli mukana vaikka hieman myöhään menikin. Eipä tuntunut tyttöä haittaavan, tämä aamu alkoi ihan samaan aikaan kuin muulloinkin (vaikka äiti ei olisi pistänyt pahakseen hieman pidempään nukkumista... ;) ) ja tuolla jo kiskotaan ensimmäisiä päikkäreitä, kuten yleensäkin tähän aikaan. Aatu-isä kuorsaa makkarissa vielä myös, sen verran oli viihtyisää kesäteatterikavereiden kanssa saunoa ja paljuilla. Integroituminen suomalaisuuteen on kyllä huipussaan, kun kuulen keskustelua sähkö- ja puusaunan eroista, mieheni aloitteesta. :D Elokuun lämpimät illat ovat kyllä ihania, auringon laskiessa pellolle nousi usvaa, ilma oli täysin tyyni ja tunnelma mahtava. Pimeän tultua kynttilöiden pehmeä valo... Ihanaa oli viettää iltaa hyvässä seurassa, pitkästä aikaa, vaikka vuoden äiti -palkinto tuli varmaan jälleen menetettyä, kun tytön rytmiä yritettiin pilata.

Lähtöhulinoissa ehdin napsaista semmoisen perinteisen peilikokovartaloselfien, tutussa kenoasennossa. Päällä tämän kesän suosikki, nanson tunika. 

Ihanan mukava päällä, kiva retrokuosi. Ainoa miinus on vain melkoisen antava kaula-aukko, josta myös Riitun on hyvä välillä napata tai joka tyttöä kantaessa saatta epähuomiossa venyä auki niin, että tissit pilkotta. :D Eli ei ihan huoleton pidettävä. Ja täytyy sanoa, että tuon tunikan leikkaus passaa mun kropalle tosi hyvin, se päällä on mukava kulkea siksikin kun on tunne, että se näyttää hyvältä. Ja sehän tässä tavoitteena onkin, että tuntuisi kivalta omissa nahoissa.

Riitu oli taas ihanan reipas kesäteatterikatsoja, melkoinen konkari hänestä on tulossa. Nuorena vitsa väännettävä ja silleen. Kesäteatteri on kyllä vienyt Aatun aikaa todella paljon viime viikkoina, välillä on tuntunut ihan yksinhuoltajalta, kun mies on käynyt kotona vain pari tuntia. Tämä on harmittanut tietenkin Aatua itseäänkin, mutta kun lupautui jälleen mukaan niin pitäähän homma hoitaa. Onhan harrastuksessa tietysti monia hyviäkin puolia, esimerkiksi juurikin muut mukana olevat ihmiset joiden kanssa eilinen iltakin vierähti. :) Ja esitykset alkavat olla lopuillaan, samoin kuin elokuu, kyllä aika taas kiiruhtaa eteenpäin.

Meikäläisen hiusten väri alkaa kyllä olla aika kaamea. :O Olen venyttänyt värjäämisväliä kun kemikaalimäärät hirvittää, mutta kun oma väri on niin onnettoman halju niin jotain keinotekoista apua päähänsä sen suhteen vain valitettavasti kaipaa. Lisäksi värjääminen tekee hiuksista jotenkin tuuheamman oloiset, mikä todella on tarpeen tämän liuhuletin kanssa. Mikäli jollakulla on antaa vinkkiä hellävaraisemmista värjäysmenetelmistä, niin otan ilolla vastaan! 

Havaintoja parisuhteesta -blogissa on muuten todella hyvä kirjoitus liittyen siihen, miten huomaamattaan parisuhteessa helposti toisintaa omien vanhempiensa tapoja. Tunnistan tekstistä monia asioita, ja itse asiassa itsetutkiskelu pienenemiseen tähdäten on auttanut myös parisuhtessa toimimisen suhteen. Kun haluaa olla parhain versio itsestään niin silloin on pakko tarkastella omia tapojaan toimia ja parhaimmillaanhan sen johtaa muutokseen kun huomaa jotakin, mistä ei itsessään tykkää. Toki on myös sellaisia piirteitä, joille ei vain tunnu pystyvän mitään, ja välillä saa potkia itseään henkisesti päähän melko lailla. Ja pyytää anteeksi, sitä tarkoittaen, ja yrittäen oppia virheistään.