sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Alusta?

Varoitus: teksti sisältää voimasanoja ja/tai niiden lyhenteitä. Prkl. 

Uusi vuosi, uudet kujeet? Paskanmarjat! Sama tahti on jatkunut, lisättynä joulunajan herkuilla. Takki kiristää. Housut puristaa. Vituttaa. Niiiiiiin paljon. Olisko tämä laihdutusblogi sittenkin? :D Jotakin muutosta tilanteeseen haluan. Tällä hetkellä on hyvinkin päättäväinen fiilis. Katsotaan, miltä tuntuu parin viikon päästä ja sitten jälleen, kun takana on muutama huonosti nukuttu yö.

Joulu siis oli ja meni, ja ihanaa oli. Hyvää ruokaa, mukavat lahjat ja muut perinteiset kuviot. Aattona suomalaista ruokaa (äidin lähettämät laatikot <3) ja joulupäivänä nigerialaista ruokaa (kokonaisena paistettu broileri, papuja, jollofriisiä, tomaattikastiketta+plantainia (=dodo), lihapiirakoita). Suklaata ja viiniä. Juustoja ja viiniä. Hyvin syötiin ja juotiin. Joulu on kerran vuodessa vaan ja silleen. Voi elämä.










Täräjävä kamera.

Vuosi vaihtui samoissa merkeissä eli ihan kotosalla, koska ei tunneta täältä ketään ei ole lapsenlikkaakaan, eikä kyllä oltais jaksettukaan mihinkään lähteä. :D Taaaas hyvää ruokaa ja juomaa (hirveät kännivanhemmat saattaa joku ajatella, mutta eipä humalaan asti kertaakaan itseämme saatettu), värilliset sädetikut savutti enemmän kuin sädehti, terassilla katseltiin ja kuunneltiin kun raketit paukkui, kilisteltiin ja työnnyttiin nukkumaan kun senpäs tiesi, että Riitu ei tee eroa arjen eikä pyhän välillä aamulla herätessään. 






Ihan on laihdutusblogin näköistä, eiköss?? :D 

Olen lukenut juttuja niin Läskimyytinmurtajissa kuin Vaakakapinassa ja kylläkyllä, niinhän se on että paino ei ole ihmisen mitta (paitsi siellä vaa'alla, ehhehehe), sen ei pidä antaa kahlita elämältä, ylipaino ei aina ole kaikkien vaivojen ja sairauksien syy. Hyväksyvää nyökyttelyä, kylläjuujuu. Siis muiden kohdalla. Jenny ja läskimyytinmurtajien fb-sivulla on kuvakaupalla kauniita naisia tuskailemassa ulkonäköään ja välillä ihmettelen kovastikin, että miksi.  On surullista, että niin monet tuntevat olonsa vääränlaiseksi/lihavaksi/läskiksi ja minun näkökulmastani ihan turhaan. Viisi ylimääräistä kiloa kun nyt vaan on eri asia kuin kolmekymmentäviisi. Ja vaikka kuvassa olisikin pyöreämpi henkilö siltikin usein ajattelen, että onpa kaunis ja onpa nätin mallinen kroppa jne. Mutta sitten kun itseään katsoo peilistä ja kuvista, niin ymmärrys ja armo päättyy. :D Mulla on sellainen vitutusmaksimus päällänsä, että asialle on nyt pakko alkaa tehdä jotain. Syitähän on useampia. 

Vituttaa... 

...näyttää tältä. 
...katsoa parin-kolmen vuoden takaisia kuvia. Näytin niin hyvältä!
...kun päästin kilot palaamaan. 
...kun en ole tehnyt mitään, vaikka koko ajan olen tiennyt että puihin menee.
...valittaa, kun mottohan on että jos johonkin ei ole tyytyväinen, muuta se, jos et pysty muuttamaan niin älä valita. 


...kun pienenemisen aloittaminen tuntuu nyt paljon isotöisemmältä. 

Miksi se tuntuu isotöisemmältä? Koska en ole yksin. En voi käpertyä itseeni ja miettiä vain omaa napaa. On mies ja lapsi. En voi rytmittää päivää oman haluni mukaan, siitä huolehtii joku aivan muu. Huomenna alkaa piiperoisen hoito-opettelu, ja viikon päästä työt. Lisää muutoksia ja ulkopuolelta tulevia pakotteita. Mutta pakko on yrittää. 

Olen taaaaaaaaaaas kerran miettinyt ylipainoni syitä. Ja se on helvetin rasittavaa, niin henkinen kuin fyysinenkin peiliin katsominen. Mutta tulta päin! En koe, että mulla on enää mitään suuria tunnelukkoja, joista se johtuisi. Työstin monia asioita Näkkäriblogissa, eikä ole enää mitään isoja ahdistuksia tai traumoja, siltä ainakin tuntuu. Vierellä on ihana, rakastava aviomies jota edelleenkään ei meikäläisen läskit tunnu heilauttavan mihinkään suuntaan. Yhä yltää halaamaan ja kuulema legginsit näyttää hyvältä mun päällä. Buahhahahahahaa. :D Syyllisyyttä kyllä tunnen ylipainon vuoksi ja myös sen vuoksi että kilot paluun tekivät. Häpeääkin, mikä toisaalta on turhaa ja sekin ärsyttää, että sitä tunnen, mutta minkäs tunteilleen mahtaa. Joka tapauksessa ei siis emotionaalisia syitä. Miksi siis olen lihava? 

Koska olen laiska, mukavuudenhaluinen, lyhytjänteinen. Ja nämäkös vasta riemukkaita syitä ovatkin! Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Ja Ellun kanat syö ilmeisen hyvin. Kaikki tutkimuksethan kuuluttaa, kuinka pysyvä painonpudotus on haastavaa, rasvasolut pyrkivät suuruuden aikoihinsa, aineenvaihdunta on yksilöllistä ja ylipainoisilla sekin on jotenkin onnettomalla mallilla pitkän aikaa laihduttamisen jälkeenkin ja mitähän kaikkea vielä, joka tapauksessa kun kerran olet itsesi lihavaksi päästänyt, you are doomed, DOOOOOOOMED, tai siltä ainakin tuntuu. Laiskallehan nuo ovat hyvä lisäsyy. Miksi nähdä vaiva? Eipästäkehtaa. Ollaan vaan lihavia ja leppoisia ja taputellaan mahaa sohvalla maatessa.

Koska syömisen rutiinit ja suhtautuminen ruokaan on jossakin niin syvällä. On muodostunut sellainen rakenne, josta on vaikea pyristellä irti. Helevetti soikoon, miten voi olla niin vaikea syödä normaalisti? Vaikka ei olekaan tunnepuolen syitä, niin tavat ovat tiukassa. Mulla on tylsää, nakerrampa jotakin. Onpas kivaa, tehdäänpäs jotain hyvää ruokaa! (Onko nämä sitten kuitenkin niitä tunteita? Väitän, että enemmän tapoja.) Käsi on nopeampi kuin ajatus. Syitä syömiselle ja herkuttelulle on lukemattomia. Itseään on helppo huijata, esim. annoskokojen suhteen (tarvisin edelleen sen annostukihenkilön). Tätä vyyhtiä pitäisi nyt alkaa selvittämään jostain suunnasta!

Koska hyvä ruoka on  H Y V V Ä Ä!!!! Nam. Ja syöminen kivaa. On ihana herkutella. Hedonismi kunniaan ja silleen? Tätä puolta itsessäni herätti miettimään erään alkoholistin lausahdus. Hän alkoi juomaan vuosia kestäneen tauon jälkeen ja yksi peruste (ainakin humalapäissänsä) oli, että eikö hänkin saisi nauttia elämästä? Mutta onko se oikeasti elämästä nauttimista, jos se itse asiassa on sulle pahasta? Olen aikaisemminkin verrannut ongelmasyömistä ja alkoholismia toisiinsa, ja tiedän että en ole ainoa. Alkoholisti ei tee hallaa vain itselleen, siinä kärsii myös lähipiiri. Ongelmasyönnistä ensisijaisesti kärsii syöjä itse eikä välittämättä lähipiiri varsinaisesti, mutta mutkan kautta ehkä hekin. Itse esimerkiksi haluan pudottaa painoa myös senkin takia, että haluan kyetä kirmailemaan lapseni kanssa. Enkä missään nimessä halua, että tämä syömisen rakenne tarttuu tyttäreeni! Eli kun opin itse suhtautumaan ruokaan ja syömiseen paremmin (terveemmin?), ainakin osa lähipiiristäni voinee paremmin myös. Lisäksi se asenne, että MULLA on oikeus tehdä näin, koska MULLA on oikeus nauttia elämästä ja IHAN SAMA mitä se muille tekee ja jos siitä mulle jotain seuraakin, niin OMAPAHAN on asiani, on ihan valtavan itsekäs. Kyllä, jokainenhan tekee elämällään mitä haluaa ja tiettyyn pisteeseen saakka saa ja pitää olla itsekäs (miten minua kohdellaan, miten minulle puhutaan ja juurikin että olen muutakin kuin painoni tai ulkonäköni), mutta rajansa silläkin. Aika monta ikävää ja hajottavaa asiaakin saa perusteltua sillä, että MINULLA on oikeus, tää on MINUN asia eikä kuulu muille.

Koska (kovatempoinen) liikunta ei tuo minkäänlaista euforiaa. Ja joka tuutista tungetaan HIITiä, fitnestä, eikipuueihyötyy - ajattelua. Ja minäparka kun tykkään kävellä. :D Ja tanssia. Yritän sulkea silmäni ja korvani ja päästä/lähteä edes sinne ulos kävelemään. Tehdä jonkin verran kotijumppaa. Löytää jonkin ihanan tanssiharrastuksen. Itämaisen tanssin aloitin syksyllä, mutta opettaja oli (taas) ihan onneton. Olla lukematta artikkeleita siitä, mikä liikunta on parasta/tehokkainta/hyödyllisintä, ja liikkua edes jonkin verran. 

Näitähän tämä pyllerö eilenillalla kävellessään kovasti pohti. Kyllä, raahauduin ulos (käymään lähikaupassa) ja oikeasti nautin, sopivan pieni pakkanen, luminen maisema, raitis ilma. Ja aloin miettiä, että miksi en tee tätä enemmän?


Mutta kuten myöskin joka puolella mainitaan, niin syömisestähän se kaikki lähtee. Liikunta on tärkeä lisä, mutta pahimmillaan siitäkin saa syyllisyyden tunteen jos siellä salilla ei käy viittä kertaa viikossa ja päälle parin tunnin lenkit. Yritän liennyttää sitä syyllisyyden ääntä, keskittyä löytämään syömiseen jonkun tolkun ja liikkua päälle sen verran kuin aikaa löytyy. Yrittää nauttia elämästä ilman, että teen hallaa itselleni. Elää täysillä, mutta oikeuttamatta sillä kaikkea mahdollista. 

Voi sissos. Taas pitää alkaa alusta. 


4 kommenttia:

  1. Voi itku kuinka osuva kirjoitus - ihankuin meikäläisen (syömis)elämästä. Mikä normaalisyömisessä on niin vaikeaa? Miksi menee överiksi? Ei jaksaisi enää yhtään sitä ainaista huonoa omaatuntoa ja taisteluasennetta ruokaa kohtaan. Koko elämä tuppaa kiertymään siihen, että ei ole kiva olla syömättä eikä ole kiva syödä. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amen, sister! Olisi ihanaa, kun vaan voisi olla, mutta kun näköjään annan vaan olla, lihon. Onneton yhdistelmä. Ja kun ruoka on vaan ruokaa! Miksi sillä pitää olla niin iso rooli?! Kiitokset ja tsemppiä sullekin! :)

      Poista
  2. Tuoreimmassa Tiede-lehdessä on muuten kattava katsaus kaikkiin niihin syihin, joita lihavuuden taustalla nykyään tiedetään tai osin uumoillaan olevan. Eipä taida olla kaikki vain mielenhallinnasta ja itsekurista kiinni. Paljon on oikeastikin merkitystä esimerkiksi sillä, sattuuko geenien onnenpyörässä rosvosektorille vai ei.

    Olen itse normaalipainoinen, mutta saatan joskus syödä viikkojakin todella epäterveellistä ruokaa aivan liian suuria määriä, enkä silti juuri liho. Tarkoitus ei ole pyöritellä veistä haavassa vaan todeta, että erilaisilla geeneillä, suolistobakteereilla, tai mistä se nyt riippukaan, olisin luultavasti ylipainoinen. Tuntuu surulliselta, että kaikki eivät pysty nauttimaan ruuasta samalla tavalla hyvällä omallatunnolla. Ruoka kuitenkin tuottaa varmasti hyvin samanlaista nautintoa useimmille meistä. Minä ainakin palkitsen itseäni aivan sumeilematta herkuilla - ei ole niin pientä tekosyytä, jolla ei voisi oikeuttaa itselleen vähän jotain hyvää ruokaa. Kaikki normaalipainoiset eivät todellakaan ole mitään mielenhallinnan mestareita tai terveellisten elämäntapojen sanansaattajia.

    Lohdullistahan tässä on se, että ehkä vielä lähitulevaisuudessa laihdutuksen tueksi keksitään jotakin oikeasti toimivia lääketieteellisiä apukeinoja, kun tiedetään, mistä lihavuus voi johtua. Kenenkään ei pitäisi joutua käyttämään koko eläämänsä laihduttamiseen ja painonvartiointiin.

    Merja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset kommentista ja juttuvinkistä, pitää kaivella kyseinen lehti käsiin. Tuntuu, että tähän asti geeneihin vetoaminen on otettu puolusteluna ja selittelynä, todella hyvä että asiaa tutkitaan. Ja älä huoli, ei käänny veitsi haavassa, kun minkäs faktoille voi. :D Ihan empiirinen havannointi lähipiirissäkin on laittanut huomaamaan saman asian, jotkut ei vain liho. Ja jotkut lihoo senkin edestä.

      Olen sanonutkin, että olen ylipainoinen kohdusta hautaan, mutta haluaisin kuitenkin hieman kontrolloida sitä, kuinka ylipainoinen. Normaalipaino ei siis itse asiassa edes ole tavoitteena, koska tiedän että sitä varten elämä olisi pelkkää kituttamista eikä sekään mielestäni ihan tervettä ole. Mutta näinkään ylipainoinen en halua olla. Mutta kuten sanot, ei koko elämän sisältö pitäisi olla vain painon vartiointi. Olisi kyllä hienoa, jos lääketiede löytäisi keinoja painonhallintaan, että löytyisi balanssi taustatekijöiden ja elämäntapojen kesken. Tietäisi, mihin oikeasti voin vaikuttaa ja miten.

      Poista