perjantai 30. syyskuuta 2016

Kaksi peiliä

Kirjoitin edellisessä postauksessa, että en enää tuskaile joka peilin edessä. En niin, mutta se riippuu peilin sijainnista. 

Kotona peili kertoo, että ihan ok. Välillä jopa vallan mainio.

Mutta esimerkiksi kauppakeskuksen hissin peili kertoo jotain ihan muuta. Voi eläissään!

Kumpaahan peiliä tässä sitten uskoisi. Muutenkin tuppaa olemaan melkoisen kahtiajakoinen olo nykyisin. Toisaalta harmittaa, kun paino nousee ja ÄRSYTTÄÄ, että miten voinkin onnistua syömään niin paljon, että se paino nousee?!?! Tämän kokoisena kuitenkin saa syödä ihan reilusti siinä onnistuakseen. Niinä hetkinä pyhästi vannon, että nyt, NYT LOPPUU ja tarkkailen syömistäni enemmän. Mutta aika pian seuraavana hetkenä se on jo unohtunut. Ja välillä sitten tuleekin se tunne, että ihan sama. Läski mikä läski, nyt ei jaksa sitä stressata. Ollaan sitten läski. Ja sitten taas jonkin ajan päästä palaan takaisin siihen ärrrrrsytykseen. 

Että tämmöistä päänsisäistä sompailua. Ja siinä samalla housunnappikin ahdistaa. 

Mikäs keinoksi? Ruokapäiväkirja! Kyllä tässä pitää saada silmänsä jotenkin auki sille, mitä ja miten syö, kun näköjään edelleenkään ei aivot pysy perässä siinä mitä käsi ja suu tekee. Alan siis merkkailla syömisiä jälleen ylös, että saan jotakin tolkkua tilanteeseen. Enkä välttämättä nyt edes mieti kaloreita, vaan ihan vaan sitä, miten syön. Riitun ruokarytmi alkaa olla aika hyvä, ja periaatteessa samaa rytmiä voisin noudattaa ihan itsekin. Siihen päälle vain tuppaa tulemaan iltanapostelut tytön painuttua nukkumaan. :P 

Tähän mennessä syötyä tänään: ohrapuuro maidon ja palvikinkun kanssa. Pari uskovaisten pastillia (=minttukaramellia). 

Lounas kohta, varmaankin syön kotitekoisen pitsanpalasen, toissapäivän jämiä. 

Sitten pitääkin pohtia mitä loppupäivästä, ettei menisi ihan överiksi nimittäin meidän jo-melkein-perinteeksi muodostuneelle perjantai-illan päivälliselle (friday night dinner :D ) lupasin tehdä fetapasteijoita...  Kaveriksi salaattia. Ja jotain muuta. Jää nähtäväksi ja syötäväksi.

4 kommenttia:

  1. Ikävä kyllä pakko sanoa: usko kauppakeskuksen peiliä. Ne kotipeilit on jotenkin rakennettu feikkaamaan ja huijaamaan. Ne jotenkin vääristää, sumuttaa ja himmentää. Kauppakeskuksen peili on raatorehellisen masentava :/
    Itse muistan kun ennen kauppakeskuksen peiliä olin jotenkin onnistunut vuosituhansia ajattelemaan, että mun kilot on kaikki vaan edessä (?!), eikä takana mitään - ja kappas, sovituskopin peili näytti jotain todella mystistä massaa siellä selkäpuolellakin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tuo inhorealismihan toimii joillekin. :) Itse vaan alan olla siihen aika kyllästynyt, sekä kurjuuden maksimointiin. :D Miksi ei sais olla hyvä fiilis, tai niin hyvä kuin mahdollista? Miksi pitäis mennä sinne ostoskeskuksen hissin peilin eteen valittelemaan, jos muuten olis ihan ok olo?

      Poista
  2. Löysin vanhan KG-lehden, jossa kerrottiin sinun tarinasi onnistumisesta ja kiinnostuin, että mitä sulle nykyään kuuluu ja lähdin etsimään 'näkkärin reikäinen puoli' -blogia ja tänne päädyin. Taitaa olla meikäläisillä ikuinen ongelma tämä paino.. tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset tsempistä ja kommentista, ja pahoittelut kun vastaaminen on kestänyt! Blogi on ollut syrjässä nyt jonkin aikaa, mutta tarkoitus olisi tänne (jälleen) palata kohtapuoliin. Ja niin, läski on ikuista, eikös niin. :D Mutta vähempikin määrä sitä läskiä riittäisi... ;) Itse asiassa olen aika kyllästynyt niihin pelkkiin "onnistuin pudottamaan 50 kiloa puolessa vuodessa" -tarinoihin, kivoja nekin on, mutta rinnalle olisi hyvä saada "laihdutin ja näillä keinoin en lihonut takaisin" -tarinoita. Jospa minunkin tarina joskus olisi sellainen. :)

      Poista