Minun itseni vuoksi

Intiaanikesä, tule, nyt!

Heinäkuu livahti ohitse ihan huomaamatta välitilassa, josta kerroin edellisessä postauksessakin. Nyt ollaan suhteellisen hyvin jo asettauduttu uuteen kotiin, ja mulle iski ihan kesäfiilis! Mutta ihan kohtahan kesä on jo ohi! Varastosta tuli eteen vaatteita, joiden olemassaoloa mietinkin joku aika sitten, että laitoinko ne kierrätykseen vaiko pidinkö. No pidin ja tungin varastoon, ja sieltähän sitten löytyi entisiä lempparivaatteita, joista tuli silloin pari vuotta sitten liian isoja, mutta jotka jälleen voisivat olla sopivia. Jännä kyllä, mutta tuo ajatus ei ahdista. Joka tapauksessa olisin nyt ihan valmis lämpimiin säihin, vaunuttelemaan keskustaan, fiilistelemään pikkukaupunkielämää. Useinhan perheellistyneet ihmiset muuttavat isompaan kotiin ja mieluusti hiljaisempaan taajamaan. No, me tehdään tämän(kin) asian suhteen täysin toisinpäin; taajamasta pikkukaupunkiin, rivitalosta pienempään (ja huomattavasti vanhempaan) kerrostalokämppään. Ja ai että molemmat tykätään! Paitsi, että saadaan asumiskustannuksia pienemmiksi, on ympärillä enemmän ihmisiä, enemmän elämää, enemmän myös monikulttuurisuutta. Mielestäni Riitu ei tarvitse omaa huonetta vielä pitkään aikaan, jossakin vaiheessa tehdään hänelle oma pieni kömmänä makuuhuoneen nurkkaukseen. Huone siis onneksi on sen verta iso, että voidaan sellainen sinne taituroida, tällä hetkellä mietiskelen nigerialaisten kankaiden käyttämistä tilanjakajana, mutta jää nähtäväksi. 

Kaapin perukoilta löytyi myös Hyacinth-hattuni. The lady of the house speaking!

Muutettaessa mulla on pakkomielteenä saada paikat mahdollisimman pian kuntoon ja tavarat paikalleen. Ilmeisesti siinäkään en kestä välitilafiilistä. Lisäksi on jotenkin ihana pohtia, mikä tavara passaa mihinkin ja mitenkäs päin sohva laitettaisiinkaan ja sitten nähdä pikkuhiljaa kun uusi koti järjestyy. Ja sohva - haluan uuden. Nykyinen alkaa olla niin kulunut ja tahrainen. Mutta voipi olla, että pihiys tämän suhteen voittaa, ja jatkamme istuskelemista vanhalla sohvalla. 

Olen tässä yhä enemmän yrittänyt päästä siihen "hyväksyn itseni tällaisena kuin olen" -moodiin ja pohtinut edelleen, mistä se syömisen tarve mulla tulee. Juttelin myös äitini kanssa tästä paljon. Hän kertoi, että kun olin pieni, mummullani oli tapana tupata mulle jotakin herkkua suuhun melkeinpä koko ajan silloin, kun saman katon alla oltiin, siitä saakka kun makoilin lattialla vatsallani. Esimerkiksi jos vieraita tuli, kävi mummuni tuomassa minunkin suuhuni keksiä tai muuta vastaavaa, vaikka olisin juuri syönyt. Äiti yritti estellä, mutta mummun mukan mullakin piti saada herkkua, kun muutkin sai. Pysähdyin miettimään, että voiko olla mahdollista, että se syömisen mekanismi lähtisi jo noin pienestä? Jos tottuu siihen, että suussa on koko ajan jotain, ja että se syöminen vaan kuuluu asiaan jatkuvasti? En oikeasti koe olevani mikään tunnesyöjä, sillä syön tasaiseen tahtiin tunteista riippumatta. :D Lapsuudessakaan en muista olleeni mitenkään ahdistunut tai että minulla olisi ollut erityisen paha mieli, sen aika tuli myöhemmin murrosiässä ja sen jälkeen, jolloin kasvattelin suojamuuria ihan itseni huomaamatta. Mutta ruoka maistui hyvin jo pienenä. Saatoin tehdä niinkin, etä kun kävin mummulassa, mummu tarjosi siellä ruoan, ja kotiin palattua söin uudelleen. Ihan vaan, koska ruoka oli mukava syödä!

Syömäni ruoan määrään liittyen on yksi muisto. Olin useampana kesänä tätini luona lapsenlikkana. Muistan, kuinka kerran ruokailun yhteydessä söin ruispaloja palan toisensa perään melkoisella vauhdilla, kunnes tätini sanoi, että "älä Tanja enää ota". Käteni pysähtyi kuin elokuvassa konsanaan, nielaisin ja naurahdin, että "niin, kaikki leivät tuosta olen syömässä", johon tätini puolestaan vastasi, että "en minä siksi, vaan ihan sinun itsesi vuoksi". Ja sen jälkeen melko jäätävä hiljaisuus. En ottanut leipää lisää. Hieman myöhemmin tätini tuli pyytämän anteeksi, ja minulla pääsi itku ja sitten halattiin. Mutta en silloinkaan muista, että olisin syönyt minkään muun vuoksi kuin että ruoka oli  h y v ä ä. Ne ruispalat vaan maistui sen ruoan kanssa niin hyvälle. Ja jälleen tuo asia jäi vähän kesken; niin, minun olisi hyvä olla syömättä niin paljon itseni vuoksi, okei, mutta miksi itseni vuoksi? Kyllähän se sitten enemmänkin ulkonäköön jossakin vaiheessa kääntyi, että olen lihava eli olen ruma. Nyt ymmärrän täysin, mitä tätini tarkoitti, mutta silloin se hämmensi vaikka tiesin myös, että tätini ei tarkoittanut mitään pahaa.

Haluan edelleen päästä ravintoterapeutin juttusille, löytyisikö sitä kautta jotakin keinoja sisäistämäni syömisen mekanismin poisoppimiseen. Lisäksi minulla ehdottomasti tulee hidastaa syömisen tahtia, tiedostavan syömisen suhteenhan kyllä löytyy materiaalia. Ruokatilanteet tulisi rauhoittaa ja edelleen syödä tietoisesti, ei mekaanisesti eikä kiirehtien. Haluan muuttaa syömistapojani lopullisesti, ihan minun itseni vuoksi.