Olen tässä viime päivät löytänyt itseni miettimästä monessa kohtaa sitä, miten erilaisia todellisuuksia tähän maailmaan mahtuu. Siis ihan lähipiiristä alkaen. Sitten olen pohtinut, että olenko tyytyväinen tähän tämänhetkiseen omaan todellisuuteeni.
Olen aina ollut melkoinen hetkessä eläjä. Luottanut vahvasti intuitioon eri päätöksiä tehdessä, ottanut äkkilähdön eri suuntaan jos siltä on tuntunut. Ja nauttinut vauhdista. Nyt tuo vauhti on hidastunut, ensin miehen, sitten lapsen myötä. Kaksi elämänkumppania rinnalla pakottaa ottamaan huomioon paljon sellaisia asioita, joita yksin eläessä ei tarvinnut. Jossakin näin otsikoita siitä, kuinka tutkimusten mukaan sinkut ovat onnellisempia kuin parisuhteessa olevat tai perheelliset. Suhteellista lienee sekin, kun kuitenkin kovin monella sinkulla se tarve saada joku rinnalleen on. Mutta muuttaahan se elämää toki, eikä enää voi tehdä niin itsekkäästi päätöksiä kuin aikaisemmin. Mutta onhan siinä puolensakin, kun yhdessä matkaa tekee. Parisuhteessa oleminen on ollut ja on juuri sellaista kuin mitä sinkkuna ajattelinkin sen olevan, ja toisaalta ei yhtään sellaista, kuin ajattelin sen olevan. Kompromisseja on siis tehtävä, ihan kaikkea ei voi saada.
Myös äitiys on kaikkea sitä, mitä kuvittelinkin sen olevan ja paljon muuta. Mutta viiden kuukauden ikäisen lapsen kanssa kompromisseja ei oikein voi tehdä. Ja tämä onkin ollut mulle viime aikoina yllättävän haastavaa, siis päästää irti kontrollista ja siitä, että asiat ei mene just siinä järjestyksessä kuin olin ajatellut. Kasvunpaikka siis myös äidille, ei vain lapselle. Lisäksi viime aikoina olen ensimmäistä kertaa alkanut tuntea ihan fyysistä väsymystä, sillä Riitu muutti rytmiään, itse asiassa parempaan suuntaan mutta äidillä on nyt ongelmia muuntautua mukana. Riitu alkaa yöunille nykyisin aikaisemmin ja herää myös aamuyöstä aikaisemmin syömään sen yhden yösyöntinsä. Hän myös herää aamulla aikaisemmin kuin ennen. Lisäksi hän nukkuu hieman levottomammin kuin aikaisemmin, ja minä herkkäunisena herään joka ähinään ja tuhinaan. Tämähän olisi helposti ratkaistavissa sillä, että itsekin työntyisi aikaisemmin nukkumaan ja siihen täytyykin pyrkiä turhan väsykiukuttelun sijaan. Olen huono nukkumaan päiväuniakaan, joten täytyy nyt yrittää satsata yöuniin.
Kaiken kaikkiaan olen omaan todellisuuteeni ihan tyytyväinen, ja olen kiitollinen monesta asiasta. Välillä totta kai tekee mieli valittaa ja marista, mutta aika pian yleensä saan asiat jälleen oikeisiin mittasuhteisiin ja matka jatkuu - etenkin kun on asioita, joihin vain ei voi vaikuttaa. Mutta kyllä tämä fyysinen väsymys oikeasti saa myös mielen nopeammin matalaksi, joten siitäkin syystä pitää saada unirytmi itsellä kuntoon. Että jaksaa taas paarustaa arkea eteenpäin. Jokaisella on taakkansa kannettavanaan ja helposti ajattelee, etenkin nykypäivän kiiltokuvasomemaailmassa, että kylläpä toisilla onkin helppoa! Voi jos olisivat minun kengissä niin tietäisivät! Ja että kyllähän sitä minäkin jos olisi tuommoista, ja tuommoiset mahdollisuudet! Mutta niinhän sitä sanotaan, että jos kaikkien ihmisten taakat laitettaisiin kasaan ja saisit valita minkä otat, niin omasi sieltä kuitenkin loppujen lopuksi valitsisit. Sillä ei voi tietää, mitä siellä kiiltokuvien takana oikeasti tapahtuu.
Toisaalla taas kiiltokuvat ovat kaukana ja ihmisillä on oikeasti hätä. 19.8. on humanitaarisen avun päivä, ja sille avulle kyllä on nykypäivänä tarvetta ympäri maailmaa, valitettavasti. Olen sitä mieltä, että suuret valtionjohtajat jotka haluavat lisää valtaa, mainetta ja kunniaa, pitäisi laittaa joko tappelemaan keskenään tai pistää pelamaan jotain tietokonepeliä, mitelkööt siis keskenään eivätkä laittaisi kansaa kärsimään omien valtahalujensa vuoksi. Toisaalta, onhan heillä hanakoita kannattajia jotka ovat valmiita taistoon johtajiensa puolesta. Ihminen ei vain tunnu oppivan historiasta, vaan samat asiat toistuvat yhä uudelleen ja uudelleen, eivätkä sodat ja kärsimys tunnu vähenevän, paikka ja muoto saattavat vain vaihtua. Uutiskuvia katsoessa ei välttämättä tule ajatelleeksi, että niissä vilahtavilla ihmisillä on jokaisella oma tarinansa. Omat toiveet, suunnitelmat, unelmat, joita ei välttämättä voi koskaan saavuttaa, joilta elämisen vaihtoehdot on riuhtaistu pois.
Kuka voi määritellä sen, kenen elämä on arvokkaampi kuin jonkun toisen? Miksi minun elämäni olisi yhtään sen arvokkaampi kuin esimerkiksi jonkun turvapaikanhakijoista tai pakolaisleirissä syntyneen lapsen? Mulla on vaan käynyt tuuri, vaikka aina ei siltä tunnukaan. Mulla löytyy elämään juuret sekä myöskin siivet, ja ainakin toistaiseksi mahdollisuus vaihtaa suuntaa itse eikä ulkopuolisen voiman pakottamana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti